Rikollisen hyvä sydän

Pekka Arppe: Timanttinapsut (Romaani, Stresa Kustannus osk., 2018)

Jos romaanin nimen on tarkoitus olla arvoituksellinen, kysymyksiä ja kiinnostusta herättävä, niin Timanttinapsut on sellainen. Jostain arvokkaasta on oltava kyse, timantti paljastaa sen. Entä napsut? Sanasta tulee mieleen kirkas viinaryyppy. Tällä oletuksella mennään metsään rytisten. On tartuttava kirjaan ja luettava se.

Pekka Arppe (s. 1950) saa olla ylpeä Timanttinapsut-romaanistaan, jonka on kustantanut parin vuoden ikäinen pienkustantamo Stresa. Osuuskuntana toimivan kustantamon ohjelmassa on tällä hetkellä yhdeksän kirjaa. Kustantamon nettisivuilla mainitaan hovisparraajaksi kirjailija Mari Mörö.

Arppe on Helsingin Kallion kasvatteja. Elämäntyönsä hän on tehnyt insinöörinä rakentamalla siltoja ja satamia. Kypsällä iällä tämä synnynnäinen tarinankertoja on hakeutunut kirjoittamisen oppiin, mikä on kantanut hedelmää lukijoiden iloksi.

Romaani kertoo Ekistä, hyvästä ihmisestä pahanteossa. Juoni ja tarina ovat etualalla.

Timanttinapsuista jää muistiin pyörätuolissa väijyminen pankkiautomaatilla, yölliset murtokeikat, maastokelkkailut ja salakuljetus Lapin retkillä, Tattarisuon peltihallit, Sörkän vankilan tunnelmat, yölliset venereissut ja ruumiin upottaminen, silakkamarkkinat ja paljon muuta.

Tämä on sisältövetoinen kirja, veijariromaani, sukua Arto Paasilinalle, jonka kirjoista muistaa jälkeenpäin tapahtumia, sankaritekoja, yksittäisiä tilanteita – ei niinkään sitä, miten ne on kirjoitettu ja kerrottu.

Pekka Arppe on lähempänä juonitietoista Ilkka Remestä kuin tyylitietoista Olli Jalosta. Remeksellä päähenkilöä kuvaa ja liikuttelee enemmän kertoja ulkoapäin katsoen kun taas Jalosella toimintaa ohjaa henkilön oma tajunta ja mielenliikkeet – tässä karkeasti sanottuna Remeksen ja Jalosen ero sillä tietämyksellä, mikä minulla on yhden Remeksen romaanin ja liki kaikki Jalosen kirjat lukeneena.

Arppe kirjoittaa pääosin luettavaa tekstiä. Muutamissa kohdin ihmettelen, kun johtolause on irrallaan repliikistä. Laittaisin johtolauseen loppuun kaksoispisteen.

Yksikkö ja monikko horjuvat pari kertaa:

”- - ja miehet istuvat taas keittiössä suut täynnä kilopullaa.”

”Eki ja - - isäntä istuskelevat kahvikupit nokkiensa alla - -.”

Mitä mielikuvia syntyy? Kubistisia miehiä, joilla on monta suuta ja monta nokkaa, ja kaikkiin suihinsa he ovat sulloneet pullaa ja kaikkien nokkiensa alla heillä on kahvikuppeja.

Tätä romaania lukisi mielellään – ainakin mielikuvissaan – kesämökillä koivujen alla riippukeinussa tai aitassa tilkkupeiton päällä sängyllä, kun sade ropisee kattoon. Mieleen palautuu kymmenien Maigret-romaanien ihana luku-urakka.

Oma lukuprosessini kesti melkein kolme kuukautta, niin kauan, että alkupäästä tapahtumat alkoivat jo unohtua ja kun loppuun pääsi, piti palata alkuun.  Pitkä lukuaika ei ole romaanin syy vaan se johtuu omista ajankäytön ratkaisuistani.

Lopuksi esimerkki siitä, kuinka luemme romaanista omaa elämäämme.  Kirjan tapahtumat Sörkän vankilassa saivat minut odottamaan mainintaa vankien työteosta. Olin nimittäin vuoden 1981 siviilipalvelusmiehenä vankilan taloustoimistossa laskuttajana, ja muistot tulvivat lukiessa mieleen. Vankilan työpajoissa tehtiin rekisterikilpiä, liikennemerkkejä, ruumisarkkuja, huonekaluja, kirjapainotöitä. Vankilassa myös käytiin koulua ja opiskeltiin – lukiolaiset olivat kirjoilla samassa aikuislukiossa, josta olin ennen siviilipalvelusta valmistunut ylioppilaaksi. Vangit tekivät ruuat, myös henkilökunnan ruokalaan, joka oli vankilan sisäosissa ja jonne kuljin monen lukitun oven kautta. Jauhelihapihvit olivat miehen nyrkin kokoisia. Kerran keitetyssä makkarassa oli toisessa päässä paksu metalliniitti. Keitettyjen perunoiden joukossa oli iso kivi. Kaikissa ruuissa oli jokin mauste, jota hikoilin kotona niin että vaimoni huomasi sen päivittäin. Lihavat vartijat juttelivat ruokalassa rehvakkaasti vankien pakoyrityksistä. Joku kertoi hakanneensa kiinni jääneen ja uhanneensa, että seuraavalla kerralla tämä on kaksi metriä nurmen alla. Muistin kanttiinin, jota pidettiin kerran kuussa, kuin vanhan ajan siirtomaatavarakaupan, jossa myimme vangeille heidän tiliinsä kahvia, pullapitkoja, kuvallisia postikortteja – ja partakoneenteriä, niitä litteitä, joilla jotkut viiltelivät käsivartensa raidallisiksi tai ruudullisiksi, ja toiset vetivät ranteet auki, ruumisauto oli pihalla tuttu näky. Vankien toverikunnan tiedottaja puhui välillä vangeille keskusradiossa. Puhe hyytyi, kun häntä lyötiin putkella naamaan, hän oli tulossa portaita alas. Metallipuikoista rakennettu kehikko piti monesta kohtaa murtunutta kalloa koossa luutumisen ajan.

Tätä kaikkea Sörkka-triviaa Arppe ei kerro romaanissaan, mutta silti romaani saa muistoni Sörkästä resonoimaan ja näin liittymään osaksi henkilökohtaista lukukokemustani.

Kirjoitan romaanista lisää blogissani elokuussa 2019

Kirjan esittely kustantajan sivulla

Timo Montonen