Kirjoitin huhtikuussa arvostelun Pekka Arppen romaanista Timanttinapsut (Stresa Kustannus osk, 2018). Luin romaanin uudelleen. Toinen lukukerta oli rikastuttava kokemus, joka johti syvemmälle meneviin pohdintoihin, joista tässä yksi.
Identiteettivarkaus näinä aikoina tuo mieleen virtuaalirikollisuuden, digitaalisen henkilötietojen anastamisen ja tietoverkoissa vääriin käsiin joutuneiden tunnistuskeinojen käyttämisen – siis jokseenkin abstraktin, näkymättömän, ei-fyysisen toisena esiintymisen.
Timanttinapsuissa Pekka Arppe tekee kaunokirjallisuuden keinoin identiteettivarkauden paitsi näkyväksi myös jäätävän tuntuvaksi. Romaanin päähenkilö, rikoksen poluilla rämpivä Eki, löytää identtisen kaksoisveljensä Eeron kuolleena, viinaan ja lääkkeiden yliannostukseen itsensä tappaneena. Sen sijaan että soittaisi hätänumeroon Eki alkaa pohtia tilanteen avaamia mahdollisuuksia. Eki sulloo veljensä kalmon pakastearkkuun ja tekeytyy pyörätuolia käyttäväksi Eeroksi.
Eerona Eki tavallaan jatkaa veljesparin kummankin osapuolen elämää. Hän asioi Eerona, mikäli se on välttämätöntä veljen elossa olon illuusion pitkittämiseksi, mutta pyörätuolin suomasta hämäävästä suojasta myös jatkaa rikollista uraansa, piiloutuu velkojiltaan ja varastaa vanhuksilta.
Ekin makaaberi toiminta saa Eeron hyväksynnän, sillä jääkaapin oveen jättämässään viestissä Eero antaa kaiken tukensa Ekin päätöksille – ”Mitä ikinä ne on.” (s. 134).
Ehkä Eeroa olisi huvittanut, jos olisi tiennyt, mitä kaikkea Eki keksiikään päättää.
Ehkä Eeroa olisi huvittanut, jos olisi tiennyt, mitä kaikkea Eki keksiikään päättää.
