Helsinkiläinen Pekka Arppe (s. 1950) on julkaissut kolmannen kaunokirjallisen teoksensa, kaksiosaisen romaanin Hiekkaa silmille (Stresa 2022), joka on varsinainen suurtyö ja hänen pääteoksensa. Hän on aiemmin julkaissut romaanin Timanttinapsut (Stresa 2018) ja novellikokoelman Hajonnan sisällä (Stresa 2019).
Romaani on ollut tekeillä vuodesta 2008 ja se on kokenut
monia vaiheita muokkautuessaan nykyiseen, lopulliseen asuunsa. Arppe on vuosien
varrella opiskellut kirjoittamista Helsingin yliopistossa ja Kriittisessä
korkeakoulussa usean kirjailijan johdolla. Arppe kertoo Rakennuslehden (15.12.2022)
haastattelussa kirjoittaneensa romaanista 5-6 eri versiota. Lopulta hän päätyi kirjoittamaan
ensimmäisessä persoonassa ja preesenssissä. Se toimii. ”Tällä ratkaisulla
päästän lukijan iholle ja tapahtumien pyörteisiin.”
Hullun Koiran maassa
Hiekkaa silmille on hyvä lukuromaani. Se imee lukijan matkaansa, ahmimaan lähes 800 sivun
tarinaa, houkuttelee paneutumaan yhä syvemmin Libyan ”Hullun Koiran” Muammar
Gaddafin maailmaan, Vihreän kirjan oppien syövyttämään maahan, islamin lain
mukaiseen yhteiskuntaan ja 1980-luvulla suomalaisvoimin toteutettuihin
rakennusalan vientiprojekteihin, erityisesti satamarakentamiseen.
Kirja vie miljööseen, jota luonnehtivat tuhannen kilometrin
ja kymmenen tunnin ajomatkat nelivetoisella Jeepillä läpi silmänkantamattomien hiekka-aavikoiden,
ränsistyvä infrastruktuuri, toimimaton kunnallistekniikka, roskakasat,
autonraadot, likainen vesi, torakat ja ulkomaisten rakennustyömaiden aidoilla
eristetyt leirit ja parakit, työkaluja varastelevat siirtotyöläiset ja ulkomailta
tuotuja sementtisäkkejä aidanraosta varastelevat kaupunkilaiset, joille ei
riitä Libyassa valmistettua sementtiä.
Romaani törmäyttää lukijan sosiaaliseen todellisuuteen,
jolle antaa leimansa korruptoitunut hallinto, välistävetojen rutiininomainen
käytäntö, näytösluonteiset hirttäjäiset, omankäden oikeus auto-onnettomuuden
jälkipuinnissa, kyläläisten kollektiivinen väkivalta viatonta syypääksi
leimattua länsimaalaista kohtaan, poliisivankilan karu ja kylmä selli vain
Koraani päänalusena sekä kitkerä kahvi ja ällöttävän makea tee,
vesimelonilohkot ja keltaisia matoja kuhisevat appelsiinit.
Kirjan liukkaasti luettavilta sivuilta avautuu kulttuuri,
jossa mies omistaa naisen ja lapset ja käy kauppaa teini-ikäisillä
tyttärillään, kulttuuri, jossa edes ulkomaista naispuolista suuren
rakennusliikkeen toimitusjohtajaa ei oteta mukaan neuvotteluun viranomaisten
kanssa vaan naisen poistuttua miehet sopivat asiat keskenään, kulttuuri, jossa
omat naiset pakotetaan peittämään itsensä mutta jossa länsimaista
paljastavammin pukeutunutta naista kuolataan avoimesti, häiritään uimarannalla
ja jopa tunkeudutaan asetakissa kotiin raiskaus mielessä.
Autofiktiota faktapohjalta
Ja – tullaksemme kirjan päähenkilöön, nuoreen
rakennusinsinööriin – kirjailijan omiin kokemuksiin perustuva autofiktiivinen
romaani näyttää jännittävien vaiheiden kautta, kuinka Kallion kasvatti kurjissakin
olosuhteissa selviää sisulla, sitkeydellä ja peräänantamattomuudella
sekä oikeaan aikaan sujautetulla savukeaskilla tai setelinipulla, suullisilla
sopimuksilla joista ei kerrota kenellekään, päin näköä valehtelulla, suoraan
sanomisella stadin slangilla ja kertomalla tarjouslaskelmissa arvioidut kulut
piin arvolla.
Arppe pystyy luomaan uskottavan fiktion maailman. ”Kuinka kaunokirjallinen tuote tämä on, sitä en osaa itse arvioida. Tein kuitenkin parhaani, jotta se ei maistuisi kuivalta tapahtumien selittelyiltä, vaan olisi aitoa kertomakirjallisuutta”, Arppe kertoo minulle sähköpostiviestissään. Niin selvästi tämä on kaunokirjallisuutta, sanoo hän itse mitä tahansa, että turhaa on spekulointi onko tämä fiktiota vai faktaa. Fiktiota teos on, vaikkakin todelliseen maailmaan ja todellisiin tapahtumiin perustuvaa, niin kuin kaunokirjallisuus parhaimmillaan usein on.
Kielioppia vai tyylioppia?
Lukiessa aluksi kyllä tökkii omavaltainen kielioppi. Arppe
jättää usein hänen-sanan pois tyyliin: Miehensä tuli sanomaan. Tämä johtaa
tosinaan vääriin viittaussuhteisiin tämän tyyppisissä tapauksissa: Isänsä
maksoi matkansa. vrt. Hänen isänsä maksoi hänen matkansa.
Toinen kielellinen erikoisuus on että-konjunktion pois jättäminen
sivulauseen alusta, jolloin tuloksena on toisinaan kahden päälauseen kömpelö
yhdistäminen pilkulla, toisinaan taas outo sivulause, kun sivulauseen alussa on
kaksi konjunktiota. esimerkiksi ”että jos”, joista vain jälkimmäinen on jäänyt
paikalleen. Kun kyseessä on puheen epäsuora esitys, on tuloksena johtolause ja
repliikki pilkulla erotettuina tyyliin: Hän sanoi, menen ulos.
Muutakin pientä kielellistä korjaamista kirjaan on jäänyt.
Mutta kun lukeminen pääsee vauhtiin, romaanin tapahtumat nousevat
etualalle ja vievät mennessään kielen jäädessä vähemmälle huomiolle. Romaanin
toista osaa lukiessa lukeminen rauhoittuu edelleen, kun vastaan ei tule enää uudenlaisia "tyyppivikoja".
Toistuviin kielen omavaltaisuuksiin suorastaan vähitellen tottuu, koska oikolukuohjelma
omassa päässä toimii. Silmä ja mieli tulkitsevat anomaliat parhain päin, siten
kuin ajatuksen on tarkoitus olla, siten mitä lause faktisesti tekstiyhteys
huomioon ottaen merkitsee, eikä niin kuin riveille on painettu, kuten Piru
Raamattua lukisi.
Tämän tulkinnallisen silmänkääntötempun voi nähdä analogiana
yhden romaanissa toistuvasti esiin tuodun seikan kanssa: sopimuspapereihin
kirjataan Libyassa lauseke, että tulkintaerimielisyyksien ilmaantuessa
arabiankielinen versio on ensisijainen englanninkieliseen versioon nähden.
Suomalaiset tuskailevat, että libyalaiset saattavat aina tulkita sopimusten
pykälät itselleen mieluisimmalla tavalla.
Arppe myöntää asiaa tiedustellessani, että osa hänen
”virheistään” on tahallisia, etenkin usein esiintyneiden hän-sanojen ja
että-konjunktioiden poisjättö Niiden suuri määrä on ärsyttänyt häntä. Satoja
sivuja lukiessa toistuviin virheisiin totta tosiaan turtuu ja niitä alkaa jo
pitää henkilökertojan, toimeliaan insinöörimiehen, tyylioppina, hänen henkilökuvaansa
kuuluvina, hänen persoonallisena kielenkäyttönään. Tahallisesti tehtynä ja
toistuvasti esiintyessään nämä kielen poikkeamat eivät enää ole yksittäisiä
virheitä vaan osa kirjailijan omaa tyylioppia, jos asian tulkitsee
kirjailijalle mieluisimmalla tavalla.
Pekka Arppe tuskin itse kaipaa tällaista teoretisointia. ”Mitään
kaunokirjallisia tuotteita kirjani eivät varmasti ole, enkä ole edes yrittänyt
kirjoittaa kovin lennokasta tai kryptistä tekstiä, päinvastoin kirjoittaa
selkeää kertomakirjallisuuden genreen kuuluvaa”, hän kirjoittaa sähköpostissa,
kun keskustelemme kirjasta.
TIMO MONTONEN
