Syvällä Suokissa

Vaimo vei tyrmäävän kriitikon Suomenlinnaan eilen lauantaina. Se antoi tilaisuuden syventää näkemyksiä kirjallisuuden kritiikistä kierolla tavalla. Siis unohtamalla koko asian. Virikkeellisessä ympäristössä ajankohtaisuuksien unohtaminen käy helposti. Mieleen muistui aiempia käyntejä Suomenlinnassa, ensimmäiset kerrat pikkupoikana suuria tykkejä ihmettelemässä, monet myöhemmät käynnit ensimmäisen ja toisen lapsen kanssa, ainejärjestön kanssa, Vapaan taidekoulun karsintakurssilla, eväsretkillä ystävien kanssa, matkakertomuksen kirjoittamista opettamassa kesäyliopiston opiskelijoille, kesäteatterissa, häissä... Back to basics. Romaanin tai novellin tyrmäys on lähellä, jos kertomuksen henkilöt tai kertojat jätetään tapahtumahetken raportoijiksi ilman yhteyttä merkitsevään elämänkokemukseen, henkilöiden tai kertojien historiaan. Syvyyssuuntainen liike on minulle melkeinpä tärkeämpi kuin tapahtumisen liike.

Kirjoittaessa muualla

Valmiuteni tyrmäävänä kriitikkona vankentuvat vajaaan viiden kuukauden kuluttua, kun siirryn sairauslomalta työkyvyttömyyseläkkeelle lokakuun alussa. Absurdia on, että työkyvyttömyyseläkkeellä saan ansaita työllä enemmän kuin eläkkeeni on. Kuten tästä postauksesta näkyy, pystyn edelleen kognitiiviseen toimintaan, ajattelemaan ja kirjoittamaan, vaikka kroppa välillä jäykistelee ja käsi joskus vapisee. Kirjoittaessa, luovassa tilassa, on jossain muualla, kuten Olli Jalonen kertoi pari päivää sitten aamutelkkarissa.

Tuhkamunan tussahduksia

Kirjallisuuden tyrmäyspalvelu selittyy vain pinnallisesti ylimielisyydellä. Sen alla on huonouden manifestaatio, joka projisoituu tyrmättävään kirjaan. Tyrmäyspalvelu tuskin koskaan aktualisoituu reaalimaailman tyrmääväksi kirjallisuuskritiikiksi. Se jäänee ideamaailman itseään kuormittavaksi ja selittäväksi olioksi, yhdeksi tuhkamunan tussahdukseksi sarjassa yrityksiä tehdä toisin.

Kipinät

Ensimmäistä tyrmättävää kirjaa odotellessa sopii miettiä Havua!-tyrmäyspalvelun taustoja. Onko kipinänä kateus, kyvyttömyys vai kiusaamisen halu? Nämä kaikki. Avaamatta tässä biografista aarrearkkua totean, että henkilökohtaiset antipatiat ja patoumat sekoittuvat ammatilliseen osaamattomuuteen ja vastuuttomuuteen. Mitään en ole elämässäni oppinut, ja vähäiset kirjalliset lahjani käytän surkeiden kirjojen teilaamiseen.

Vesitykki ei naurata

Facebookissa ystävä otti esiin ajatuksen, että Havua!-tyrmäyspalvelu saattaisi olla vappuvitsi. Palvelun perustaminen juuri Vapun alla on sattumaa, vaikkakin hyvä sellainen. Teekkarien satiirinen ja parodinen huumori. Poliittisesti puolueisiin järjestäytyneet käyttäytyvät koomisesti. Tavis on pelle. Muutaman esimerkin nostaakseni. Tyrmäyspalvelu ei ole yhden päivän vappukukka, joka ruiskii säälittävän vesinoron, vaan pitkän ajan vesitykki, joka pesee kohteen niin että viimeinenkin lihahippu irtoaa luusta. Vitsi on siinä, että sitä ei ole.

Tyrmääjäkriitikko tyrmäsi itsensä

Nyt vasta, toista päivää itse tapahtuman jälkeen, tajuan ironian. Juuri kirjallisuuden tyrmäyspalvelun perustettuani, ennen kuin olen yhtäkään kirjaa tyrmännyt, itseltä lähti taju kirjoituspöytäni ääressä. Olin noussut sohvalta allekirjoittaakseni uuden pankkikortin. Istuin työtuoliin ja samalla tunsin että nyt pyörryn. Aikanaan tokenin, huusin jotain että olen hullu ja missä mä oikeen oon. Tilanne, paikka ja aika olivat kadoksissa. Olin sotkenut kirjoituspöydän tavaroita, kalenterit hujan hajan ja Petteri Paksuniemen kirja Miessfääri lattialla. Tajuttomuuden jälkeen on ollut hyvä olo. Tyrmäys tekee terää!

"Lattiarätillä päin naamaa"

Pitkän kirjoittajakouluttajan urani aikana suurin osa opiskelijoista on halunnut rakentavaa palautetta. Kriittistä, viat osoittavaa, mutta myönteisessä sävyssä, korjaavasti, jotta kirjoittaja saisi eväitä kehittyä kirjoittamisen taidossa.

Harva opiskelija on pyytänyt rusikoimaan kunnolla. Sellainenkin oli, yksi. Hän -- keski-ikäinen mies -- pyysi palautetta kuin löisi märällä lattiarätillä päin naamaa. Hän kestäisi. Tämä raitistunut alkoholisti sai rätistäni viikonloppuisin kokoontuvan kurssin ensimmäisenä päivänä, lauantaina, ja toisena päivänä eli sunnuntaina hän laahusti kurssipaikalle vasta puolilta päivin, kaameassa kankkusessa.

Mitä hän oppi? Toivoakseni sen, että täystyrmäyksen aika on vasta, kun kirja on valmis ja ilmestynyt, kun sille ei enää voi mitään. Silloin on tehnyt parhaansa, ja kritiikki osuu niin vahvaan kohteeseen kuin on ollut mahdollista kyvyillään tehdä.