Pitkän kirjoittajakouluttajan urani aikana suurin osa opiskelijoista on halunnut rakentavaa palautetta. Kriittistä, viat osoittavaa, mutta myönteisessä sävyssä, korjaavasti, jotta kirjoittaja saisi eväitä kehittyä kirjoittamisen taidossa.
Harva opiskelija on pyytänyt rusikoimaan kunnolla. Sellainenkin oli, yksi. Hän -- keski-ikäinen mies -- pyysi palautetta kuin löisi märällä lattiarätillä päin naamaa. Hän kestäisi. Tämä raitistunut alkoholisti sai rätistäni viikonloppuisin kokoontuvan kurssin ensimmäisenä päivänä, lauantaina, ja toisena päivänä eli sunnuntaina hän laahusti kurssipaikalle vasta puolilta päivin, kaameassa kankkusessa.
Mitä hän oppi? Toivoakseni sen, että täystyrmäyksen aika on vasta, kun kirja on valmis ja ilmestynyt, kun sille ei enää voi mitään. Silloin on tehnyt parhaansa, ja kritiikki osuu niin vahvaan kohteeseen kuin on ollut mahdollista kyvyillään tehdä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Huomaa: vain tämän blogin jäsen voi lisätä kommentin.