Kirjan julkaiseminen on realistinen suunnitelma

Kirjoittajakursseillani on noin seitsemänkymmentä opiskelijaa, joista monet kirjoittavat omaehtoisesti laajempaa tekstikokonaisuutta kuin kurssin yksittäiset harjoitustyöt. Tekeillä on kertomuskokoelma, aforismikokoelma, muistelmateos tai romaanikäsikirjoitus.

Kirjan kirjoittaminen voi tuntua suurelta haasteelta. Sitä se onkin. Mutta olen kertonut opiskelijoilleni, että kirjan kirjoittaminen on ihan realistinen suunnitelma.

Itse kirjoitin ensimmäisen romaanikäsikirjoitukseni ”Mieletöntä” 15–16-vuotiaana lyijykynällä A4-ruutuvihkoihin, joista konekirjoitustaitoinen isoveljeni kirjoitti käsikirjoituksen puhtaaksi ohuen ohuille paperiliuskoille vanhalla mekaanisella kirjoituskoneella, josta puuttui N-näppäin. Vein käsikirjoituksen ruskeassa kirjekuoressa omakätisesti Tammeen, joka puolen vuoden kuluttua palautti sen luottamuksesta kiittäen ja valitellen, ettei voinut sisällyttää teostani kustannusohjelmaansa. En lannistunut. Elin nuoruuttani. Hankin kokemuksia. Erosin lukiosta, tein töitä ja kirjoitin toisen käsikirjoituksen, ”Liian kauniit silmät”, mutta sitä en tarjonnut kustannettavaksi. Palasin lukioon, kirjoitin ylioppilaaksi, kirjoitin kolmannen käsikirjoituksen (”Viides Persoona”), kirjoitin yksittäisiä kertomuksia, joita keräsin kokoelmaksi. Lopulta vähän kaikkea kirjoittamaani yhdistellen ja uutta kirjoittaen syntyi esikoisromaanini. Kirjoitin käsikirjoituksen useita kertoja Brother-matkakirjoituskoneella, tein kynällä korjauksia, kirjoitin marginaaleihin ja rivien väleihin, leikkasin saksilla liuskat palasiksi, jotka järjestelin uudelleen, ja kirjoitin kaiken taas kirjoituskoneella läpi. ”Sinisilmä eli Oidipuksen harharetket eli seksiä ja väkivaltaa” ilmestyi vuonna 1984 Gaudeamuksen kustantamana pari vuotta Helsingin yliopistossa opiskeltuani. Gaudeamus on Helsingin  yliopiston ylioppilaskunnan omistama kustantamo.

Noin kymmenen vuotta meni nuorelta ihmiseltä ensimmäisestä yritelmästä julkaisupäätökseen. Vanhempana ja kypsempänä aloittavalta nykytekniikalla kaikki tapahtuu arvatenkin nopeammin.

Sitä en kertonut opiskelijoilleni, että toisen kirjan valmistumiseen meni kaksikymmentä vuotta, kun suljin omakustantamisen pois keinovalikoimastani. Kirjoitin vuosien varrella useita käsikirjoituksia, ajankohtaisromaaneja  ja lastenromaaneja, mutta paljon piti elää, jotta aikuiset sanat löysivät paikkansa. "Kaksitoista aamua - Kahdenkymmenen vuoden yö", romaani ja pitkä essee kirjoittamisesta ja kirjoittajakoulutuksesta, ilmestyi vuonna 2004 (Palmenia-kustannus). Palmenia-kustannuksen omisti Helsingin yliopiston Koulutus- ja kehittämiskeskus Palmenia, jossa työskentelin suunnittelijana. 

Kahta ensimmäistä kirjaani yhdistää se, että akateeminen tietokirjakustantamo julkaisi poikkeuksellisesti kaunokirjallisuutta. Ja se, että minulla oli joku sidos kustantamon taustaorganisaatioon. Ilman sidoksia en olisi ollut oikeaan aikaan tarjoamassa  käsikirjoitusta oikealle henkilölle.

Seuraavat kirjani olivat tietokirjoja. Niitä alkoi ilmestyä tiheään tahtiin: "Kirjoittajan kirja" (BTJ 2007), "Verkko-opiskelijan opas" (Gaudeamus 2008), "Kirjoita tarinasi" (Otava 2008), "Kirjoittajan kirjan" 2. laitos (Avain 2010),  "Minulla on Parkinson ja olen ylpeä siitä "(Parkinsonliitto 2014).

Kaunokirjallisuuden pariin  palasin laajassa romaanissa "Sadie Q" (BoD 2011), jota pidän pääteoksenani. Romaani kertoo kirjoittamisesta, kirjoittamisen opettamisesta ja kirjoittamisen opiskellusta, siitä työmaasta, jonka parissa olen aikuisen elämäni viettänyt. Kirja aloitti yhteistyöni BoD - Books on Demand -yrityksen kanssa. Sittemmin olen julkaissut reilussa kymmenessä vuodessa yli kaksikymmentä  BoD-nimekettä, sekä kaunokirjallisuutta että tietokirjallisuutta, mukana uusintapainoksia loppuunmyydystä varhaistuotannosta sekä yksittäisiä teoksia kokoavia täydennettyjä laajempia teoksia, viimeisimpänä tankarunokokoelmani "Tuuli tulee kaukaa" 3., täydennetty laitos.

Brother-matkakirjoituskone on minulla yhä muistoesineenä ja lyijykynällä kirjoitan päivittäin muistiinpanoja.

Hyvin selitetty on hitaasti kerrottu

Luin keväällä  Satu Rämön reippaan ja viehättävän kirjan Talo maailman reunalla (WSOY 2021), joka sijoittuu Islantiin. Nyt kokenut tietokirjailija on julkaissut samoihin maisemiin sijoittuvan jännitysromaanin Hildur (WSOY 2022), joka aloittaa rikospoliisi Hildurista kertovan sarjan. Hildurin lukeminen on jossain määrin huvittavaa, sillä Rämön luoma kertojanääni on hyvin tiedotushenkinen. Islantilaisia käsitteitä suomennetaan. Paikallisia tapoja selitetään. Osa selityksistä on tuttuja Talo maailman reunalla -kirjasta. On kuin se olisi romaanin taustateos tai selitysosa. Jossain määrin runsas selittäminen häiritsee ja haittaa lukemista, hidastaa tarinan etenemistä. Ehkä sarjan seuraavissa osissa selvitään vähemmillä selityksillä, kun voidaan luottaa, että lukija on jo aiemmat Hildurinsa lukenut. Joka tapauksessa Hildur on kiinnostava avaus kiehtovissa maisemassa!

Mika Terho pystyisi parempaan

Mika Terho: Ajopuuna umpikujassa. Käsite-kirjat 2022.

Omistuskirjoitus: "Timolle, tekstieni ymmärtäjälle ja erään kirjan pelastajalle. Sielunveljelle ja ystävälle. 21.2.2022"

Romaanin nimi antaa hyvän kuvan siitä voimattomuudesta, keinottomuudesta, pysähtyneisyydestä, josta romaanin päähenkilö kärsii. Ja lukijaparka myös. Mitä muuta sanoisin? Mika Terho pyysi minua kirjoittamaan arvostelun tästä kirjasta, mutta en jaksanut lukea sitä kuin puoleenväliin, silloinkin itseäni pakottaen. On kuin Terho tekisi kaikkensa ollakseen epäsuosittu kirjailija. Kirjallisen lahjakkuuden aistii, jos ei muuten niin rivien välistä, mutta aivan kuin kirjailija kieltäytyisi käyttämästä lahjakkuuttaan lukukelpoisen romaanin kirjoittamiseksi. Terho on jo tähänastisessa tuotannossaan todistanut hallitsevansa autofiktion ja assosiaation logiikalla junnaavan kerrontatavan. Aivan tarpeeksi. Nyt riittää! Kirjoita ystävä hyvä jotain aivan muuta! Ja jollain aivan muulla tavalla! Älä jää ajopuuna kolhimaan itseäsi umpikujassa. Löydät vielä väylän väljille vesille, uusiin raikkaisiin aiheisiin, joilla valloitat lukijasi, entiset ja uudet.

TIMO MONTONEN

Kirjat vastustavat lukemistaan

Sanokaa mitä sanotte, mutta oikeasti kirjat vastustavat lukemistaan. Ne käyttävät monia kieroja temppuja. Kieli voi olla kankeaa, ajatus latteaa, sanat vääriä, lauseet irrallisia, tyyli kömpelöä, tapahtumat merkityksettömiä, henkilöt tylsiä, näkökulma kliseinen, kertoja tehtäväänsä sopimaton, juoni yllätyksetön, kielikuvat niitä tavallisimpia, maailmankuva etoava, välimerkkien käyttö holtitonta!!!!, sisältö ristiriitaista, kappaleet uuvuttavan pitkiä, sivujen määrä tolkuton. Kirjat eivät halua, että niitä luetaan. Ja juuri siksi ne ovat niin kiinnostavia.

Varmoja nakkeja

Luin viime viikolla Peijaksen sairaalassa loppuun Satu Rämön reippaan ja viehättävän kirjan Talo maailman reunalla (WSOY 2021), joka sijoittuu Islantiin. Muuta lukemista ei mukana ollut, kun en arvannut reissun venyvän liki viikon mittaiseksi. Pyysin hoitajaa tuomaan osaston käytävän hyllystä kirjan oman valintansa mukaan. "Yllätä mut!" Ilkka Remes: Kremlin nyrkki (WSOY 2019). Luin harppoen Remeksen vauhdilla etenevää fantasiaa Venäjän aggressiosta Suomea kohtaan samaan aikaan kun Venäjän hyökkäys Ukrainaan sai yhä pelottavampia piirteitä. Tuli osaston vaihto ja jätin Remeksen taakseni. Luen sen toiste loppuun. Uudella osastolla pyysin taas hoitajaa valitsemaan minulle kirjan. Stephen King: Mersumies  (Suom. Ilkka Rekiaro. Tammi 2016). Sekin jäi kesken, myöhemmin lopeteltavaksi. Tarkemmin tuntematta sairaalan käytäväkirjahyllyjen tarjontaa sanhoisin, että hoitajien valinnat olivat ns. varmoja nakkeja.

Kaikenlaista kirjallisuutta

Luettuani tammikuussa kuusi saman kirjailijan - Arto Virtanen - proosateosta, joista uusimpana riemastuttava Kubismin hautajaiset (Aviador 2021), teki mieli lukea toisenlaista. Virkistävänä suihkuna toimi Tuomas Kyrön romaani Vasara ja käytettyjä nauloja, Mielensäpahoittaja (WSOY, 2021), joka tarjosi tilaisuuden reflektoida omia taloremontteja. Pidempää nautintoa pieninä paloina antoi amerikkainen Lydia Davis, jonka valittujen novellien kokoelma Kafka valmistaa päivällistä (Siltala/Sanalista 2021, suomentanut ja jälkisanat Harry Salmenniemi) sisältää erikoislaatuista lyhyttä proosaa vuosikymmenten ajalta. Nyt on meneillään Meri Valkaman romaani Sinun, Margot (WSOY 2021), johon pystyin keskittymään tänään vaikka "kuuntelin" samaan aikaan radiosta Entisten nuorten sävellahjaa ja "katsoin" telkkarista olympialaisia, Ruotsi-Slovakia-pronssiottelua. DDR ja Itä-Berliini piirtyivät mieleen voimakkaammin kuin musiikki ja lätkä. Mutta onneksi on kaikenlaista kirjallisuutta! Kaikenlaisella tarkoitan monenlaista, en "kaikenlaista".

TIMO MONTONEN 19.-20.2.2022

MUISTOJEN RAKASTAJA

 Arto Virtanen: Vapiseva sydän (Tammi, 2002)

”Mitä tehdä, jos ei enää kyennyt rakastamaan muuta kuin muistojaan? Muistoja eräänlaisina freskoina, jotka täydellisinä taideteoksina ympäröivät meitä kaiken sietämättömän, sivistymättömän, saastaisen ja kovaäänisen keskellä.” Tätä pohtii Arto Virtasen Vapiseva sydän -novellikokoelman yksi toistensa kaltaisista mieshahmoista, Hämis, novellissa Elävää jazzia (s. 175).

Hämis, Hämäläinen, Heikkonen, Mäkipuro… Nämä ovat muistojaan rakastavia miehiä tässä kokoelmassa niin kuin aiemmin lukemissani Virtasen kirjoissa on muita samanmoisia. Olen nyt lukenut kuusi Virtasen proosateosta, kolme romaania ja kolme novellikokoelmaa, enkä pääse eroon tunteesta, että seuraan suurta naamioleikkiä. Erinimisten miesten ja heidän erinimisten (avo)vaimojensa (tässä kokoelmassa Sinikka, Annikki, Anneli) piirteet sulautuvat toisiinsa niin, että jos henkilöt olisi jättänyt nimeämättä, tai jos heidät olisi nimetty yhtenäisesti, novellikokoelmia voisi lukea romaaneina ja novellikokoelmien ja romaanien kokonaisuutta romaanisarjana.

Miespäähenkilöiden ja vaimojen lisäksi kirjojen henkilögalleriaan kuuluvat usein – muistojen tarinoina, ”eräänlaisina freskoina” – äiti, isä, eno, veli, sisko, ex-vaimo, tytär, tyttärentytär, kaksi pienenä kuollutta poikaa. Tietoa näistä rakentuu lukijan mieleen vähitellen, kertomus kertomukselta, kirja kirjalta.

Vapiseva sydän -teoksen lukeminen haastaa oletuksia Arto Virtasen tuotannon yksittäisten novellien ja romaanien itsenäisyydestä, niiden maailmojen erillisyydestä. Kirjojen maailmat virtaavat toisiinsa, sekoittuvat yksittäisiä teoksia suuremmaksi.

TIMO MONTONEN 20.1.2022

ARTO VIRTANEN: MERKILLISEN KAUNIS PÄIVÄ (Tammi, 1998)

Merkillisen kaunis päivä on Arto Virtasen kahdestoista teos ja kolmas novellikokoelma. Kymmenen novellia mahtuu reiluun 130 sivuun.  Takakansiteksti kertoo, että novelleissa ”päähenkilönä on Arto Virtasen tuotannosta tuttu keski-ikäinen mies, levoton tuskailija, mutta nyt hänet kohdataan seestyneempänä, muistelemassa heltynein mielin kömpelöä nuoruuttaan, aprikoimassa ajan lyhyyttä.”

Kolme novellia, Seutuja, Hylje ja Pelkian pääkaupunki, kertoo Antista. Kaksi novellia, Rivitalomies ja Vakosamettia, kertoo Virta-nimisestä ”rivitalomiehestä”. Kahdessa novellissa, Harmaa poutapäivä ja Kultaiset omenat, päähenkilönä on Hakkarainen. Yhden novellin sankareita ovat Knuutti novellissa Panoptikon, nuori runoilija kansainvälisessä kirjailijatapaamisessa Jugoslaviassa novellissa Narodna ja nuorukainen päätösnovellissa Kesän loppu. Tämä nuorukainen identifioituu Virtasen uusimman teoksen Kubismin hautaisten Markuksi. Niin lentää tästäkin teoksesta keihäs Virtasen myöhempään tuotantoon.

”Tuttu keski-ikäinen mies” – aivan kuin Virtanen maalaisi kubistista omakuvaa, joka eri novelleissa näyttää hieman eri puolen itsestään. Olisiko todellisuutta vääristävä peilaaminen jotain Arto Virtasen novellien ydinkokemusta? Peräti kaksi novellia nimittäin istuttaa päähenkilön, ensin Antin ja sitten Hakkaraisen, parturintuoliin tuijottamaan peilikuvaansa, seuraamaan parturitytön työskentelyä ja vaipumaan yhtä lailla metafyysisiin pohdintoihin kuin koomisiin itsetutkiskeluihin tavalla, josta lukija tunnistaa itsensä ja omat levottomat ajatuksensa. ”Itse asiassa myös parturi oli vajonnut jonkinlaiseen itsetiedottomuuteen, sillä hiukset oli kynitty hirveän lyhyiksi.” (Hylje, s. 62–63.)

TIMO MONTONEN 15.1.2022

KOLLAASISTA KUBISMIN HAUTAJAISIIN

Arto Virtanen: Koiran vuosi (Tammi, 1995)

Arto Virtasen toinen romaani Koiran vuosi kertoo ensimmäisen romaanin Tyhjä testamentti (Tammi, 1992) lailla kirjailija Raimo J. Lehikoisen elämästä. Eletään vuotta 1994. Naapurin lomautus ja Estonian uppoaminen liittävät tapahtumat aikaan ja ajankuvaan ja ovat osa sitä 90-luvun laman tunnelmaa, jossa päähenkilö kärvistelee masennuksineen ja ahdistuksineen.

Raimo on avovaimonsa Elinan kanssa muuttanut toiselle paikkakunnalle tavoitteena jonkinlainen uusi alku ja ryhti arkielämälle, mutta jo muutamassa viikossa rivitalon huono äänieristys käy pariskunnan hermoille. Koira haukkuu, valittaa ja ulisee yksinäisyyttään; seinän läpi kuluu naapuriperheen normaali puheääni. Raimo kirjoittaa pitkän valituskirjeen taloyhtiölle ja aina samassa talossa asuvan isännöitsijän nähdessään aloittaa sekavan keskustelun äänieristyksestä.

Kirjailija Lehikoisen kirjoitustyöt eivät ota sujuakseen. Sen sijaan hän leikkelee ja liimailee paperikollaaseja. Romaanin muotokin on kollaasimainen kaikenlaisen tapahtumisen kuvauksineen, korkealentoisine pohdintoineen ja syvälle uppoavine muistoineen, joiden välillä sukkuloidaan assosiaation logiikalla. Raimo ravaa analyysissa, mutta todellisten kipeiden asioiden sijaan (joita hän kyllä vyöryttää lukijalle) hän hauskuttaa terapeuttia vitseillään.

Tämäkin romaani on vahvasti esityö Arto Virtasen uusimmalle romaanille Kubismin hautajaiset (Aviador, 2021). Väitän, että lukija saa Koiran vuodesta enemmän irti nyt, luettuaan ensin Kubismin hautajaiset, kuin aikoinaan kirja ilmestyttyä. Kubismin hautajaisiin näyttää tiivistyvän Virtasen aiemman tuotannon keskeinen ydin nautinnollisen luettavassa muodossa.

TIMO MONTONEN 12.1.2022

ARTO VIRTANEN: TYHJÄ TESTAMENTTI (TAMMI 1992)

Kolmekymmentä vuotta on kulunut Arto Virtasen ensimmäisen romaanin ilmestymisestä. Oliko Tyhjä testamentti kirjallinen tapaus vuonna 1992? En muista, en tiedä. En ole tutustunut aikalaiskritiikkiin enkä romaaanin vastaanottoon. Luin sen ikään kuin tuoreeltaan, kuin se olisi Virtasen kolmas kirja kahden viime päivinä lukemani jälkeen. Kirjailijan tuotantoon voi pureutua näinkin: lukea ensin julkaistuja viimeiseksi julkaistun valossa. Niinpä näen tässäkin romaanissa (aivan kuten novellikokoelmassa Huimaus) paljon ennakointeja Arto Virtasen uusimpaan romaaniin Kubismin hautajaiset. Kyse on yksilöllisesti koetun elämänpiirin kuvaamisesta.

Romaanin aihe on vaikeimpia kaikista: äidin kuolema. Päähenkilö kirjailija Raimo J. Lehikoinen käy läpi sisuksia kourivan prosessin sisäisine ja ulkoisine tapahtumineen saatuaan tiedon äitinsä kuolemasta oman käden kautta. Voisi ajatella, että prosessissa olisi kyse äidin ratkaisun hyväksymisestä, mutta näin ei mielestäni ole. Pikemminkin haasteena on äidin elämän edes jonkinlainen ymmärtäminen syvällisten muisteluun vaipumisten avulla. Samalla rakentuu tuo ainutkertaisesti koettu elämänpiiri perheenjäsenineen, sukulaisineen, ystävineen ja tuttavineen, lapsuuskavereineen.  Lukijalle maalataan kokonainen maailma, jonka elimellinen osa äiti on - kuoltuaankin.

Tyhjä testamentti on palkitsevaa luettavaa. Aiheen raskauden voittaa kirjallisuuden ihme: lupa olla hetki toisen nahoissa, elää hetki toisen elämää. Päätän pateettisesti: Kiitos vahvasta lukukokemuksesta, Arto Virtanen.

Lisään vielä huomion romaanin näkökulmasta, tyylistä ja kielestä. Varsinkin ihmiskuvauksissa kohteesta valotetaan hypertarkka kuva, joka realistisuudessaan ja paljastavuudessaan puskee naturalismin suuntaan. Kaikkinainen sievistely on poissa, kuten Arto Virtasen tyylissä muutenkin. Rehellisyyden eetos on kunniassaan, jopa kauhistuttavuuteen tai koomisuuteen saakka. "Äidillä oli Valkyrian kasvot. Hänen niskansa oli jäykistynyt kaarelle niin, että päälaki melkein kosketti pielusta. Vahamainen elottomuus vain korosti kasvoille jäykistyneitä saatanallisia ilmeitä: niiltä kuvastui epäuskoa, sovittamatonta pettymystä, raivoa ja rivoa vihaa, vaatimuksia ja hätääntynyttä epätietoisuutta. Niissä oli syytöstä ja kerjäämistä. Huulet, niiden ympärys ja alaleuka merkillisen sinertävät, ja kuolemalle avautunut suu sai Munchin Huudon vaikuttamaan voimattomalta kähinältä." (Tyhjä testamentti, s. 230-231.) Kuvaus jatkuu tuosta vielä hyvän tovin.

TIMO MONTONEN 10.-11.1.2022

Arto Virtanen: Huimaus

Arto Virtanen -seikkailuni jatkuu. Luin hänen ensimmäisen novellikokoelmansa Huimaus ( WSOY, 1982), jonka novelleilla (kuten takakansi kertoo) on paljon yhteistä, "yhteinen kertojansa", "aiheet ja teemat liittyvät yhteen". Lisäksi kuin saman henkilön eri vaiheista kerrottaisiin, niin että kokonaisuus on puoliksi romaani. Huimaus taustoittaa myös Virtasen uusinta romaania, Kubismin hautajaisia, kuvaamalla Aapo-pojan lapsuutta Punavuoren miljöössä, joka on myös uusimman romaanin Markun lapsuuden miljöö. Nyt kahden Arto Virtasen kirjan lukemisen jälkeen alan aavistella, kutoutuuko koko proosatuotannosta eräänlainen Kadonnutta aikaa etsimässä -variaatio?

TIMO MONTONEN 10.1.2022

Arto Virtanen: Kubismin hautajaiset - Arto Virtaselta mainio lukuromaani

 

Arto Virtanen: Kubismin hautajaiset
Romaani. 199 sivua
Aviador, 2021

Arto Virtasen (s. 1947) uusi romaani, Kubismin hautajaiset, on taideromaaninakin mainio lukuromaani ja iloinen yllätys kirjailijalta, jonka aiempi tuotanto on jäänyt minulta lukematta. Arto Virtanen on uransa aikana julkaissut runoja, novelleja ja kaksi romaania - nyt kolme - sekä toiminut pitkään kriitikkona. Muistankin  hänet lähinnä Parnasson kritiikeistä.

Kubismin hautajaiset antaa runsaasti tarttumapintaa kaltaiselleni kuvataiteita opiskelleelle ja kuvataidetta itsekin tehneelle, mutta sittemmin kirjallisuuteen ja kirjoittamiseen keskittyneelle humanistille. Eläytyminen romaanin päähenkilöön, nuoreen Markku Vuoriseen, on helppoa, mutta samaistuminen pysyy tolkun rajoissa, kun omat vastaavat kokemukset ajoittuvat historiallisesti noin 20 vuotta myöhempään aikaan, ja vieläpä kymmenen vuotta vanhempaan ikäkauteen.

Romaanissa tarina käynnistyy syksystä 1966, jolloin Markku on kohta 19 vuotta täyttävä lukion kesken jättänyt oman tiensä ja tyylinsä etsijä. Tyyli ei tässä tarkoita pelkästään vaatteita tai tapaa ajatella, puhua ja käyttäytyä, vaan ennen kaikkea kuvataiteellista tyyliä – Markku aloittaa Taideakatemian koulun opiskelijana. Edellisenä keväänä hän on jo opiskellut Vapaassa taidekoulussa ja Työväenopistossa. Ollaan siis Helsingissä, Pohjois-Esplanadilla, jossa kipsiluokat sijaitsivat. Markun mukana lukijalle piirretään miljöö, kun Markku kävelee tuttuja katuja koulusta kotiin Punavuoreen, jossa perheen työsuhdeasunto sijaitsee.

Ahkerasti taidekirjoja lukenut ja niihin painettuja kuvataidejäljennöksiä tutkinut Markku hahmottaa ympäristöään ja kohdalle sattuvia ihmisiä kuvataiteen (ja elokuvan ja kirjallisuuden) perspektiivistä. Hän näkee monessa ihmisessä heijastuman jostain taideteoksesta tai elokuvan roolihenkilöstä. Alettuaan lukea vakavaa kirjallisuutta, Markku jopa huomaa maailman alkaneen muuttua vakavan kirjallisuuden kaltaiseksi! Muistamme ritariromaaneja ahmineen Don Quijoten, jolle maailma näyttäytyi (harhaisesti) ritariromantiikan taistelukenttänä. Samaan tematiikkaan liittyen Markku on poikasena ahminut kolmeosaisen Tuhannen ja yhden yön kertomukset, jotka Tuhannen ja yhden yön saduista poiketen sisälsivät runsaasti erotiikkaa ja väkivaltaa. Onko noista kertomuksista peräisin Markun kypsymätön, mysteerien sävyttämä, suhtautumistapa naissukupuoleen ja miehen ja naisen kanssakäymiseen, mikä humalapäissä purkautuu karkeuksina, tökerönä klähmintänä? Markun haasteena on oppia näkemään elämä ilman taiteen linssejä, missä auttaa muutama naissuhde.

Virtasen romaanissa on mielenkiintoinen kertoja, joka kuvaa tapahtumat ikään kuin Markun kokemina mutta kuitenkin jotenkin hienostuneempana kuin mihin Markku verbaalisesti kykenisi. Markun omaa kerrontaa väläytetään malliksi – ja siinä on tarpeeksi. Lukija vakuuttuu, että naturalistinen puheen jäljentäminen ei tässä yhteydessä toimi niin hyvin kuin näkemyksellinen tarinankerronta. Tulkita voi vaikka niin, että kertojana on Markku kypsässä iässä. Viitteitä tähän suuntaa antaa se, että paikoin kertoja paljastaa vuosikymmeniäkin myöhempiä asioita. Ja yhdessä kohtaa jopa ”minä” korvaa kolmesti ”hänet”. Tämä anomalia on merkityksellinen siksikin, että samalla sivulla (160) kerrotaan Markun kaunokirjallisista kiinnostuksista ja lukuharrastuksen syvenemisestä.

Romaani maalaa kuvaa elämänmuodosta, joka rakentuu pienistä, vaatimattomista asunnoista, alivuokralaishuoneista, kellarikämpistä, rahapulasta, hoitamattomista hampaista, tupakasta, tupakan tuoksusta ja tupakan savusta, hapuilevista ihmissuhteista, taiteilijan aluista, originelleista nuorista miehistä ja naisista, hiilipölystä, maaleista ja fiksatiiveista, algerialaisesta punaviinistä, vapautuvasta keskioluesta ja riemastuttavasta kulttuurin, taiteen ja filosofian rikastuttamasta kokemusmaailmasta.

Henkilöitä kuvataan herkullisesti karakteristisilla piirteillä. Yhdellä on niin kireät vakosamettihousut, että on kuin vasempaan housuntaskuun  olisi unohtunut pulttiavain; toisella on ”suuret, gagaatinmustat, vinot silmät”. Mukana henkilögalleriassa lienee kuviteltuja, naamioituja ja todellisia hahmoja, muun muassa Tuomas Anhava, jonka repliikkiin romaani päättyy.

Kubismin hautajaiset innostaa tutustumaan Arto Virtasen muuhunkin tuotantoon.  Aion lukea hänen romaaninsa ja novellinsa ja raportoida lukukokemuksistani.

6.-11.1.2022 TIMO MONTONEN