Kolmekymmentä vuotta on kulunut Arto Virtasen ensimmäisen romaanin ilmestymisestä. Oliko Tyhjä testamentti kirjallinen tapaus vuonna 1992? En muista, en tiedä. En ole tutustunut aikalaiskritiikkiin enkä romaaanin vastaanottoon. Luin sen ikään kuin tuoreeltaan, kuin se olisi Virtasen kolmas kirja kahden viime päivinä lukemani jälkeen. Kirjailijan tuotantoon voi pureutua näinkin: lukea ensin julkaistuja viimeiseksi julkaistun valossa. Niinpä näen tässäkin romaanissa (aivan kuten novellikokoelmassa Huimaus) paljon ennakointeja Arto Virtasen uusimpaan romaaniin Kubismin hautajaiset. Kyse on yksilöllisesti koetun elämänpiirin kuvaamisesta.
Romaanin aihe on vaikeimpia kaikista: äidin kuolema. Päähenkilö kirjailija Raimo J. Lehikoinen käy läpi sisuksia kourivan prosessin sisäisine ja ulkoisine tapahtumineen saatuaan tiedon äitinsä kuolemasta oman käden kautta. Voisi ajatella, että prosessissa olisi kyse äidin ratkaisun hyväksymisestä, mutta näin ei mielestäni ole. Pikemminkin haasteena on äidin elämän edes jonkinlainen ymmärtäminen syvällisten muisteluun vaipumisten avulla. Samalla rakentuu tuo ainutkertaisesti koettu elämänpiiri perheenjäsenineen, sukulaisineen, ystävineen ja tuttavineen, lapsuuskavereineen. Lukijalle maalataan kokonainen maailma, jonka elimellinen osa äiti on - kuoltuaankin.
Tyhjä testamentti on palkitsevaa luettavaa. Aiheen raskauden voittaa kirjallisuuden ihme: lupa olla hetki toisen nahoissa, elää hetki toisen elämää. Päätän pateettisesti: Kiitos vahvasta lukukokemuksesta, Arto Virtanen.
Lisään vielä huomion romaanin näkökulmasta, tyylistä ja kielestä. Varsinkin ihmiskuvauksissa kohteesta valotetaan hypertarkka kuva, joka realistisuudessaan ja paljastavuudessaan puskee naturalismin suuntaan. Kaikkinainen sievistely on poissa, kuten Arto Virtasen tyylissä muutenkin. Rehellisyyden eetos on kunniassaan, jopa kauhistuttavuuteen tai koomisuuteen saakka. "Äidillä oli Valkyrian kasvot. Hänen niskansa oli jäykistynyt kaarelle niin, että päälaki melkein kosketti pielusta. Vahamainen elottomuus vain korosti kasvoille jäykistyneitä saatanallisia ilmeitä: niiltä kuvastui epäuskoa, sovittamatonta pettymystä, raivoa ja rivoa vihaa, vaatimuksia ja hätääntynyttä epätietoisuutta. Niissä oli syytöstä ja kerjäämistä. Huulet, niiden ympärys ja alaleuka merkillisen sinertävät, ja kuolemalle avautunut suu sai Munchin Huudon vaikuttamaan voimattomalta kähinältä." (Tyhjä testamentti, s. 230-231.) Kuvaus jatkuu tuosta vielä hyvän tovin.
TIMO MONTONEN 10.-11.1.2022
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Huomaa: vain tämän blogin jäsen voi lisätä kommentin.