Arto Virtanen: Vapiseva sydän (Tammi, 2002)
”Mitä tehdä, jos ei enää kyennyt rakastamaan muuta kuin
muistojaan? Muistoja eräänlaisina freskoina, jotka täydellisinä taideteoksina
ympäröivät meitä kaiken sietämättömän, sivistymättömän, saastaisen ja kovaäänisen
keskellä.” Tätä pohtii Arto Virtasen Vapiseva sydän -novellikokoelman yksi toistensa
kaltaisista mieshahmoista, Hämis, novellissa Elävää jazzia (s. 175).
Hämis, Hämäläinen, Heikkonen, Mäkipuro… Nämä ovat muistojaan
rakastavia miehiä tässä kokoelmassa niin kuin aiemmin lukemissani Virtasen
kirjoissa on muita samanmoisia. Olen nyt lukenut kuusi Virtasen proosateosta,
kolme romaania ja kolme novellikokoelmaa, enkä pääse eroon tunteesta, että
seuraan suurta naamioleikkiä. Erinimisten miesten ja heidän erinimisten (avo)vaimojensa
(tässä kokoelmassa Sinikka, Annikki, Anneli) piirteet sulautuvat toisiinsa
niin, että jos henkilöt olisi jättänyt nimeämättä, tai jos heidät olisi nimetty
yhtenäisesti, novellikokoelmia voisi lukea romaaneina ja novellikokoelmien ja
romaanien kokonaisuutta romaanisarjana.
Miespäähenkilöiden ja vaimojen lisäksi kirjojen henkilögalleriaan
kuuluvat usein – muistojen tarinoina, ”eräänlaisina freskoina” – äiti, isä, eno,
veli, sisko, ex-vaimo, tytär, tyttärentytär, kaksi pienenä kuollutta poikaa.
Tietoa näistä rakentuu lukijan mieleen vähitellen, kertomus kertomukselta, kirja
kirjalta.
Vapiseva sydän -teoksen lukeminen haastaa oletuksia Arto
Virtasen tuotannon yksittäisten novellien ja romaanien itsenäisyydestä, niiden
maailmojen erillisyydestä. Kirjojen maailmat virtaavat toisiinsa, sekoittuvat yksittäisiä
teoksia suuremmaksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Huomaa: vain tämän blogin jäsen voi lisätä kommentin.