Kirjaa odotellessa

Eilen tuli sähköpostiin ilmoitus, että toissapäivänä 15.4. BoD-kirjakaupasta tilaamani kirja on jo painettu, pakattu, lähetetty ja matkalla luokseni: Eeva Sollon Yhtenä iltana ajattelin viikingin reittä, jonka maksoin postimaksuineen tilauksen yhteydessä (13,90 € + 3 €).

Lähetystiedoista selviää, että lähetyksen paino on 0,208 kg. Se ehkä mahtuisi postiluukusta, mutta kuljetusfirman lähetti soittanee ovipuhelimeen, jolloin päästän hänet rappuun ja menen kohteliaasti aukaisemaan huoneiston oven ja noutamaan pehmustetun tai täyttein vuoratun kirjekuoren tai pienen paketin, joka on pakattu kestämään matkan rasitukset lajittelukeskuksien koneennielujen ja liukuhihnojen labyrintissä ja sateen sattuessa lyhyen ulkoilmassa kuljettamisen, pakettiautosta porrassyvennykseen.

Pian on käsissäni kirja, jonka kokonaisuuden olen jo pari vuotta sitten lukenut ja kommentoinut. Odottamani kirjan pohjana on käsikirjoitus, jonka olen arviointini jälkeen palauttanut runoilijalle neuvoillani ja rohkaisuillani terästettynä: olen patistanut suorempaan ilmaisuun, aistimuksellisempaan, eroottisesti säväyttävään ja yksityiskohtia kuvailevaan sisältöön sekä kouriintuntuvaan, lukijalta ilmat pihalle lyövään kielenkäyttöön, en ihan näillä sanoilla mutta tarkoituksella.

DHL:n kuljettamana Saksasta Suomeen saapuu joidenkin päivien kuluttua kirjailijan toimeksiantona suunnittelemani ja toteuttamani kirja, jonka olen toimittanut, taittanut ja varustanut jälkisanoilla ja takakannen tekstillä.

Vaihteeksi kevyt lähetys. Kun tilasin 200 kappaletta toimittamaani Salaisuuksia, valheita ja pimeyttä -antologiaa viime kesänä, parinkymmenen kilon painoisia kirjelaatikoita oli kuusi tai seitsemän. Lähetti kärräsi nokkakärryllä kirjalaatikot pihalta kotiini kahteen pinoon.

Yhtenä iltana ajattelin viikingin reittä (bod.fi)

Salaisuuksia, valheita ja pimeyttä (bod.fi)

Tuotteen käyttötarkoitus

 

Olen vastaamassa VistaPrintin asiakaskyselyyn, tiedättehän, sivukaupalla monivalintakysymyksiä, joista välillä valitset ysin tai kasin, kun et kehtaa antaa pelkkiä kymppejä. Mutta sitten tulee avoimia kysymyksiä.  No niin! Mahdollisuus verbalisoida asiakaskokemus omin sanoin, mitähän sitä kirjoittaisi…

Yksi kysymys iskee erityisen sattuvasti sanataiteilijan luovuuden ytimeen: ”Mikä tämän tuotteen käyttötarkoitus on?” Vastaukseni jos ei nyt karkaa käsistä niin ainakin lähtee luovalle laukalle…

Tuote tulee osaksi tuote/palvelupaketteja, joita kokoan vastikkeiksi Mesenaatti-rahoituskampanjaan "Korrehtuuri 1–6: Kootut, korjatut ja kommentoidut teokset".

Tuote on sekä vastikkeen ostajan käyttöesine että rahoituskampanjassa myynnissä olevan kirjasarjan mainosväline.

Kynän kuva toistuu kampanjan sivuilla viidessä kahdestatoista vastikkeesta, jotka kaikki liittyvät kirjallisuuteen ja kirjoittamiseen, kuulakärkikynän karakteristiseen funktioon, jota ilman kynää on hedelmätöntä ja asiaankuulumatonta ajatella.

Pieni kuulakärkikynä, jonka varteen on pitkältä matkalta painettu mustavalkoisena, ruskeaan sävytettynä, kirjailijan kasvot lapsuuden vuosilta sekä punaisella, niin suurella fontilla kuin tilaan mahtuu, "Korrehtuuri", minkä alla vasemmassa reunassa edelleen punaisella "1–6", kohoaa tuotepaketista eturintamaan suurikokoisempien tuotteiden ja luovan työn hengenviljelmien edelle – kokoaan merkittävämpänä kulttuuria kannattelevana ja uusintavana keksintönä, monenlaiseen kirjoittamiseen ja miksei myös piirtämiseen soveltuvana innovatiivisena artefaktina, joka on hyötykäytössä jo kampanjan aikana, kun kirjailija tekee kommentteja painattamiinsa 700-sivuisiin mallikirjoihin.

Ensimmäinen paketti pitää sisällään kymmenen kappaletta kirjelomakkeita yläreunassaan painettuna mustana kirjailijan nimi, Timo Montonen, ja kirkuvan punaisena kirjasarjan nimi, Korrehtuuri, sekä sen osien pienin ja suurin numero tavuviivalla erotettuna. Ylhäälle oikealle olen sijoittanut kuvan hymyilevästä alakoululaisesta, tulevasta kirjailijasta, katse oikeaoppisesti paperin sisustaan suunnattuna. Kuvan alareunan tasossa lukee kirjasarjan alanimi ”Kootut, korjatut ja kommentoidut teokset” mustin, pienemmin ja ohuemmin kirjaimin.

Toisen pakein selkärankana on kierreselkäisen muistivihko, jonka kannen peittää samaisen pojan kuva, hiuksissa kirjailijan nimi mustalla ja otsalla samalla värillä kirjasarjan nimi, jonka perässä numerot 1-6 erottuvat punaisella samaten kuin pienemmällä koolla edellisten tekstien alla kirjasarjan sisältöä selittävä alaotsikko. Kannen kääntäminen yllättää: sisäkanteen on kirjailijan ja kirjasarjan koko nimen (samoin värein kuin etukannessa) sekä valokuvan lisäksi painettu mustalla sarjan yksittäisten osien nimet: 1 Härskiä silmää, 2 Tuhat ajatusta, 3 Kirjoittamisen verkkokurssilla, 4 Kolme maailmaa, 5 Pelastaja, 6 Joku muukin kuin poikani. Takasisäkansi on etukannen toisinto, niin myös takakansi etusisäkannen kirjansarjan osien nimineen, joten ulkoa päin tarkasteltuna muistivihko on edestä ja takaa, päältä ja alta, erilainen, mikä polaarisuus luo rikkaamman ja informatiivisemman vaikutelman kuin jos etu- ja takakansi olisivat toistensa kopioita.

Kolmanteen pakettiin mustaa kirjoittava kuulakärkikynä on saanut kaverikseen tukevan, ison, vetoketjullisen puuvillakangaskassin, johon 6-osainen kovakantinen kirjasarja mahtuu. Kangaskasiin toisella sivulla on noin 20 x 20 senttimetrin painatus, jossa hymyilevän pojan hiusrajan edessä leijuu kirjailijan nimi mahdollisemman kookkain mustin kirjaimin. Kirjasarjan nimi asettuu suurena ja mustana pojan suun alapuolella, sarjan numerot yhtä suurina punaisella niskasta alkaen kuvan reunaan asti. Punainen alaotsikko hipoo leuankärkeä kuvan laidasta laitaan.

Näihin kaikkiin kolmeen tuotepakettiin kirjailija sujauttaa oman kirjelomakkeensa, jolle hän on kirjoittanut henkilökohtaiset tervehdyksensä kiitokseksi vastikkeen ostajalle ja Mesenaatti-kampanjan tukijalle.

Neljännessä paketissa sankarillinen kuulakärkikynä saa seurakseen käsikirjoituksesta katkelman, jonka kirjailija on tulostanut ostajan valitsemasta kirjasarjan osasta loppuliitteisiin tekemillään kommenteilla varustettuna. Mukana ovat kirjailijan saatesanat kirjelomakkeella.

Viimein viides paketti yllättää saajansa – paitsi tämän Mesenaatti-kampanjani vastikkeiden kuvauksessa jo tutuksi tulleella kuulakärkikynällä – myös henkilökohtaisella kannustuskirjeellä, jossa kirjailija kirittää vastikkeen hankkinutta kohti kirjoittamisensa päämäärää, jota on hienovaraisesti tiedusteltu vastikkeen tilauslomakkeessa. Tai ehkä tämä ei ole yllätys: onhan kirjailija myös vuosikymmeniä ohjaustyötä tehnyt kirjoittajakouluttaja, jonka kirjasarjan kolmas osa käsittelee kirjoittamisen opiskelua ja opettamista erityisesti verkkokurssilla – onhan tällöin luontevaa kirjoittaa kannustuskirje kirjoittajalle! Tämänkin lähetyksen mukana kirjelomakkeella ovat kirjailijan saatesanat.

Muut seitsemän pakettia sisältävät yksittäisen kirjan tai koko kirjasarjan. Niidenkin mukaan kirjailija kirjoittaa tervehdyksensä ja kiitoksensa ja lahjoittaa bonuksena – minkäs muun kuin kuvallaan ja kirjasarjan nimellä painetun kuulakärkikynän!

VistaPrint on pienyrityksille ja muille tarvitseville räätälöityjä tuotteita valmistava yritys, jonka nettisivuilla asiakas voi suunnitella lukuisista malleista tai, niin halutessaan, omista kuvistaan tai teksteistään tuotteita. Suunnittelua voi jatkaa niin pitkälle kuin oma taito ja näkemys riittävät – vaikka loppuun asti – mutta taitojen saavuttaessa äärirajansa (ja ennen kuin hermo menee!) suunnitelma kannattaa antaa ammattisuunnittelijan viimeisteltäväksi. Tuotteiden valikoima on runsas ja uusia tulee aina tarjolle – kyselyssä muuten tiedusteltiin, mitä tuotteita asiakas vielä kaipaisi; vastasin: enemmän erikokoisia personoituja postituslaatikoita).

Yrityksen nettisivut esittelevät yhteentoista kategoriaan luokiteltuna – Uutuuksien ja Tarjouksien lisäksi joka toisen poimien tähän esimerkiksi: Flyerit ja painettu mainonta, Etiketit, tarrat ja pakkaukset, Juhlatilaisuudet, kutsukortit ja paperitarvikkeet, Mainostuotteet – ja nämä kymmeniin alakategorioihin jaoteltuna mitä erilaisimpia asiakkaan kuvallisia ja sanallisia päämääriä palvelevia moniväripainatuksin persoonalliseksi suunniteltuja ja valmistettuja käyttöesineitä ja palveluja, jotka sopivat käyttötarkoituksensa mukaan 

• Yrityksen tai hankkeen yhtenäisen halutun visuaalisen ilmeen ja tavoitellun tunnelman luomiseen, kuten tyylikkäät käyntikortit ja nimikyltit, henkilökunnan erottuvat t-paidat ja yrityksestä ja sen tuotteista kertovat houkuttelevat roll up -banderollit ja – ei suinkaan vähäisimpinä – tarkoituksenmukaisten logojen ja brändi-identiteettien suunnittelu.
• Toimistokäyttöön työpisteen välineistä ja tarvikkeista, kuten kalentereista, kansioista tai valokuvallisista hiirimatoista alkaen työhön liittyvän viestien moninaisuuden vaatimiin paperisiin ja sähköisiin aineistoihin, kuten kortteihin ja flyereihin, kirjelomakkeisiin ja kuoriin tai esitteisiin ja julisteisiin.
• Kotiin ja keittiöön päivän piristykseksi arjen keskelle, kuten kassit ja päähineet, kylmälaukut ja shortsit, mukit ja lasinaluset. 
• Juhlaan, kuten kutsukortit, värilliset kuoret, kiitoskortit.
• Markkinoinnin ja mainonnan tarpeisiin elävän kontaktin tai nettivälitteisen kohderyhmään kuuluvan potentiaalisen sitouttamiseksi, kuten lahjakortit ja kanta-asiakaskortit. 
• Liikelahjoiksi ja kampanjatuotteiksi, kuten avaimenperät, valokuvateokset, personoidut palapelit ja muut personoidut lahjat. 
• Mihin vain, missä on tarkoitus saada viesti perille esinettä käytettäessä!

Siirry Korrehtuuri 1-6: Kootut, korjatut ja kommentoidut  teokset -kampanjan vastikkeisiin

Kirjailijan elämää

Joskus netissä törmää kiinnostaviin blogiin, jota ei ole päivitetty aikoihin. Yksi tällainen on Kirjailijan elämää – Blogi kirjoittamisesta, kirjailijan ammatista ja luovan työn jatkuvista ylä- ja alamäistä. Blogia kirjoittaa Ami.

Lueskelin mielenkiinnolla Kirjailijan elämää -blogia, kunnes huomasin, että postaukset päättyivät 20.10.2020, yli kolme vuotta sitten.. Sivuilla on kyllä muutama linkki tätä myöhäisempään postaukseen bloginpitäjän uudemmassa blogissa Serafia Alho -sivustolla.

Kirjailijan elämää -blogi sisältää hyödyllistä tietoa terveellä asenteella kerrottua. Mukana on paljon yhä ajankohtaista sanottavaa, kuten postaus käsikirjoituksen lähettämisestä kustantajalle ja Like-kustantamon kustannustoimittajan haastattelu.

Minua kiinnosti kirjoittaa sammuneena tähtenä blogiavaruuteen jääneen blogin päättymisen tarina. Oliko tämä blogi tekijälle yksi vaihe kirjailijaksi kehittymisessä ja sen ylläpitämisen oli aika päättyä, kun hän saavutti jonkin tavoitteistaan? Vai loppuivatko vain mielenkiinto ja voimat kunnianhimoisen blogin pitämiseen? Ami viritteli blogissaan yhteistyötä kirjailijoiden ja kustantajien kanssa, tarjosi vieraileville kirjoittajille mahdollisuuksia omiin postauksiin ynnä muuta. Mitkä olivat syyt laadukkaan blogin jäämiselle telakalle.

Lähetin Amille sähköpostia ja kysyin syytä blogin hiljaiseloon. Hän vastasi nopeasti. Julkaisen hänen harkitun vastauksensa kokonaisuudessaan:

”Huh, niinhän siitä tosiaan on jo monta vuotta, kun olen julkaissut blogissa mitään. Suurin syypää pitkään hiljaisuuteen on ollut pandemia, toiseksi taloudelliset realiteetit. Varsinkin laajemmat kustannusalaa koskevat artikkelit vaativat usean kuukauden työn muun elämän ohella, satoja tunteja julkaisua kohden. Korona-aika vei paitsi henkisen tilan kirjoittamiselta, myös hankaloitti verkostoitumista esim. kirjamessuilla, ja olin samaan aikaan aktiivinen muussa vapaaehtoistyössä kuten Suomen tieteis- ja fantasiakirjoittajat ry:n hallituksessa, missä pandemia toi lukuisat omat haasteensa.

Aikaa ja jaksamista oli yksinkertaisesti liian vähän siihen nähden, mitä blogin ylläpitäminen vaatii, vaikka jatkuvasti sanonkin itselleni, että aikaa tulee vielä.

Suomenkielinen kirjoittajille suunnattu verkkotuotanto on toisaalta muuttunut paljon siitä, mitä se oli, kun Kirjailijan elämää aloitti toimintansa 2013. Kirjailijaliiton Kirjailija-lehti on vuodenvaihteessa siirtymässä avoimeksi verkkolehdeksi, mikä vähentää blogin tarvetta, ja toisaalta monet muut tahot ovat havahtuneet mukaan jakamaan sitä tietoa kirjailijuudesta, mikä aikaisemmin oli sisäpiirien tiedossa tai kurssien saloissa.

Olen bloggaajana aina elänyt tietynlaisessa paradoksissa, missä minulla ei pitäisi olla ns. mitään asiaa puhua aiheista minään auktoriteettina, vaan päädyin lähteeksi siksi, että hain vastauksia omiin kalvaviin kysymyksiini ja jaoin ne edelleen niitä tarvitseville – kylläkin niin perusteellisella pohjatyöllä kuin rajallisilla resursseillani pystyy. Usein tieto oli nimenomaan pakko kaivaa suoraan kirjailijoilta ja kustantajilta, ja nämä ovat taas usein ymmärrettävästi olleet varovaisia antamaan vastauksia, joiden tietävät päätyvän vuorostaan verkkoon.

Lisäksi blogi on aina ollut tietynlainen henkireikä muun kirjoittamisen rinnalla. Samat taloudelliset realiteetit ja muut elämän paineet ovat toistaiseksi pakottaneet minut luopumaan kirjoittamisesta kokonaan, niin paljon kuin se vasta kalvaakin. Toivon todella, että ensi vuonna tähän tulisi vihdoin muutos, mutta niin moni asia on oman kontrollini ulkopuolella, että elän tulevaisuutta lähinnä päivä kerrallaan.

Kun tämä joskus muuttuu, herää varmasti blogi myös pitkästä hiljaisuudestaan. Paljon on vielä ikivihreää sisältöä, mistä voisin kirjoittaa, joitakin kirjoituksia on myös pitkään ollut kesken, ja kysymys on lähinnä, miten saan perusteltua sellaisen ajankäytön muiden tarpeiden edessä. Blogikirjoitusten laatu on asia, mistä en missään vaiheessa ole valmis tinkimään, koska tiedän, miten moni niitä lukee ja arvostaa.

Syitä siis on todellakin monia, mutta nämä ovat aina päällimmäisenä mielessä, kun tätä usein itsekseni mietin. Sen tiedän, että kun palaan blogaamaan, tulen jakamaan ajankäytön niin, että julkaisen Serafia Alho -nimen alla henkilökohtaisempia tekstejä mm. lukemistani kirjoista ja spekulatiivisesta fiktiosta yleensä, ja annan näille enemmän tilaa, kun taas Kirjailijan elämää tulee näkemään harvakseltaan syväluotaavampia artikkeleita ja kirjoituksia niistä kuuluisista ylä- ja alamäistä. Lähestyn kirjoittamista aina intohimo edellä, ja näin monen vuoden jälkeen kaipaan myös vaihtelua tekstilajiin, niin lähellä sydäntä kuin Kirjailijan elämää yhä onkin.”

Kuten Amin viestistä käy ilmi, ei ole mitään yhtä yksiselitteistä syytä blogin jäämiselle ilman päivityksiä. Syitä on monia. Pandemia. Työläys. Ajan puute. Jaksamisen puute. Ja se, että tietoa kirjailijan elämästä on saatavilla muualtakin.

TIMO MONTONEN

Oppivuoteni kansanopiston opettajana

 

1.

Antaa Helsingin Sanomien kulttuurisivujen legendaarisen Kuiskaajan johdattaa aiheeseen (4.8.1985):

"Dante Peipohjassa

Minkälaisia aineita arvelette opetettavan Dante Akatemiassa, kenties italiaa ja keskiajan teologiaa, ehkä lukumystiikkaa, Vergiliusta, Helvetin maatietoa, historiaa?

Ei suinkaan. Dante Akatemiassa, joka aloittaa Räisälän kansanopistossa Kokemäellä, postiosoite Peipohja, aletaan syksyllä opettaa äidinkieltä, luovaa kirjoittamista, kirjallisuutta, tiedottamista, englantia ynnä yhteiskunnallisia ja kasvatuksellisia aineita. Kyseessä on siis kirjoittajakoulutus."

Kirjoittamisesta kiinnostuneena kehityshaluisena varmaan luin Helsingin Sanomien jutun Dante-akatemian suuruudenhullusta nimestä. Tiesin Räisälän kansanopiston Dante-akatemian siis jo ennen kuin hankin käsiini ja luin tarkkaan Maisa Lovion tutkimuksen ”Kirjoittajan yliopistot: Tutkimus kirjoittajakoulutuksesta Suomessa" (1987). Kirjoitin sen innoittamana artikkelin "Jumalan lahja" yliopistollisesta kirjoittajakoulutuksesta (Ylioppilaslehti 1/1988). Siitä sukesi vilkas keskustelu lehden palstoilla. Keskusteluun osallistui myös Reijo Virtanen, joka myöhemmin ansioitui pitkäaikaisena Oriveden opiston opettajana. Yliopiston kirjallisuustieteen ja filosofian opintojen ohessa kaipasin kirjoittamisen opetusta vielä kolmekymppisenä, 26-vuotiaana esikoiskirjan julkaisseena. Salaa haaveilin kansanopiston kirjoittajalinjasta. En kuitenkaan rohjennut jättää perhettäni, koti- ja opiskelukaupunkiani Helsinkiä enkä vuosia tekeillä olleita opintojani. Kohtalon ironiaa on, että valmistumisen jälkeen ensimmäinen työpaikkani oli kansanopiston luovan kirjoittamisinen ja kirjallisuuden opettaja. Menin sutta karkuun, tuli karhu vastaan.

Reilu puoli vuotta ennen kuin minusta tuli kansanopistoni opettaja, Arto Kytöhonka kirjoitti Helsingin Sanomissa (6.1.1990):

”Kaikkiaankin juuri 1980-luvullahan uskaltauduttiin täysin uudella innolla kohentamaan kirjallisen ilmaisun opetusta. Se sitten näkyi monin sävyin teoissa ja töissä. Kirjailijakeskus voimistui; läänintaiteilijuus vakinaistettiin ja lääninkirjailija, tuo yhden hengen instituutio, oli mukana, kun perustettiin Pekkas- ja Dante-akatemia sekä nostettiin Oriveden opiston opetus osin korkeakoulutasolle.”

Olin noina vuosina pannut merkille Dante-akatemian ja siellä vaikuttaneen Kari Levolan samaan tapaan kuin Oriveden opiston Topelius-akatemian ja Risto Ahdin, Kotkan Pekkas-akatemian ja Matti Mäkelän sekä Kriittisen korkeakoulun ja Matti Paavilaisen. Kari Levolan mainitsin kirjailija Sami Parkkisen haastatteluun perustuvassa jutussani Hoas-asukas-lehdessä (2/1988) Julkaisematta jäänyttä poikkitaiteellista antologiaa toimittaessani olin sitten yhteydessä näihin kaikkiin kirjoittamisen opinahjoihin.

Muutin asumaan läntiselle Uudellemaalle, Karjaalle, mutta menin töihin Satakuntaan, Kokemäen Peipohjaan Opistontielle, Räisälän kansanopistoon. Toimin luovan kirjoittamisen ja kirjallisuuden päätoimisena opettajana kolme vuotta, vuosina 1990–1993. Niihin aikoihin, kun ensimmäiset opiskelijani saapuivat opistolle, J Pietiäinen kirjoitti Helsingin Sanomisissa (21.8.1990):

”Kirjoittajien koulimiseksi on syntynyt 1980-luvulla joitakin vakavia yrityksiä. Kriittisen korkeakoulun kirjoittajakoulutus, Räisälän kansanopiston Dante-akatemia, Viita- ja Pekkas-akatemia ovat kouluja, joissa yhdistellään kirjottamista, tekstien kritiikkiä ja lukemisen oppimista.”

Opistolla tuntui hienolta, että se mainittiin päivän valtakunnan ykkössanomalehdessä.

2.

Porista kotoisin oleva kirjailija Kari Levola oli vetänyt Räisälän kansanopistossa kirjoittajakesälukiota vuodesta 1983. Sen pohjalta nousi rehtori Tytti Äikään halu luoda kokonainen kansanopiston kirjoittajalinja. Kertomansa mukaan Levola sai aika vapaat kädet suunnitella linjan painopisteet. Mukana ideoimassa olivat Turun ja Porin kirjallisuuden ohjaavaksi läänintaiteilijaksi 1984 valittu Kari J. Kettula ja sanomalehti Lallin päätoimittaja Seppo Niemelä. Levola toimi useita vuosia opiston luovan kirjoittamisen tuntiopettajana ja jatkuvuuden takaajana, kun päätoimiset opettajat vaihtuivat muutaman vuoden välein. Ennen minua opettajana oli ollut Birgit Rauhala, minun jälkeeni tuli Marja Matikainen.

Jos Kari Levola oli Dante-akatemian henkinen isä, Kari J. Kettula oli sen kummisetä. Kari Levola muistelee sähköpostiviestissään (14.12.2023): ”Kari J. Kettula ei varsinaisesti missään vaiheessa opettanut, kävi vaan opintovuoden alussa. Mutta Karin ansioksi täytyy muistaa, että hän toi mukaan koko tuon Dante-akatemian idean. Alkuvuosinahan se oli ihan voimallisesti läsnä, opintovuosi jaettiin leikillisesti kolmeen osaan Helvetti-Kiirastuli-Taivas, joista viimeinen tarkoitti, että matkustimme oppilaiden kanssa keväällä viikoksi Danten jäljille Italiaan. Yleensä menimme johonkin turistipaikkaan. Garda-järvelle tai rannikon kohteisiin, ja kuljimme sieltä Firenzeen, Venetsiaan, Veronaan. Kari tunsi paikat ja oli oppaana. Muistaakseni näitä matkoja tehtiin kolmena ensimmäisenä vuonna. Oppilaat itse organisoivat matkat ja jokainen maksoi omansa, me Kettulan kanssakin, mihin se sitten taisi hiipuakin.”

Helena Siljamäki kirjoitti otsikolla ”Läänintaiteilija tuntee huoltoasemien kuppilat” (Helsingin Sanomat, 4.5.1985) Kari J. Kettulan haastattelussa:

”Ensi syksynä käynnistyy Kokemäellä Karin ideoima Dante-Akatemia, Räisälän kansanopiston kokovuotinen kirjoittajalinja. Oppilaaksi voivat hakea kaikki 16 vuotta täyttäneet nuoret. lukuvuoden opetuksesta vastaavat muun muassa Orvokki Autio, Kari Levola sekä eri alojen vierailevat luennoitsijat.

'Dante-Akatemia hakee nimensä mukaisesta innoitusta renessanssin lähteiltä, sillä opiston lukuvuosi huipentuu kaksiviikkoiseen bussimatkaan Italiaan. Aiemmin kirjailijat kiersivät paljonkin aineistonhakumatkoilla, ja tämänkin matkan jälkeen tulee olemaan jännittävää nähdä, millaisen kirjalliseen muotoon kukin kokemuksessa suodattaa.'

'Dante-Akatemian nimikin jo kielii, ettei kirjoittamiseen tarvitsisi suhtautua olevan vakavasti, sillä kyseessä on oikeastaan hauska harrastus. Kirjoittaminen on varsin harmitonta vallankäyttöä, sillä paperilla voi murhata, sekoittaa ja selvittää ihmissuhteita mielinmäärin, pitää vaikka koko universumia hyppysissään.'”

Dante-akatemialla oli siis jo näyttävä viiden vuoden historia, kun minä astuin kuvioihin. Opistolla oli käynyt paljon vierailevia kirjailijoita opettamassa ja kertomassa tuotannostaan. Kari Levola toimi Suomen kirjailijaliitossa ja Nuoren Voiman liitossa ja hänen oli helppo värvätä kirjailijoita tulemaan opistolle. Orvokki Autio, Sirkka Laine, Heikki Reivilä, Tiina ja Harri Pystynen, Arto Kytöhonka, Juha Seppälä, Juhani Syrjä, Markku Toivonen, Kauko Röyhkä, Juhani Salokannel, Pamela ja Pekka Mandart, Kirsti Elillä, Reijo Mäki, Sami Parkkinen… Tytti Äikää muisteli, kuinka kirjailija Kirsti Manninen oli istunut rennosti pöydällä ja ottanut yleisönsä. Ja Hannu Niklander oli kertonut, kuinka toisella puolella maapalloa vesi kiersi lavuaarissa eri suuntaan kuin meillä.

Jatkoin vierailevien opettajien perinnettä. Minun aikanani vierailivat ainakin runoilija Juhani Ahvenjärvi (jo ennen esikoisteoksensa Hölkkä ilmestymistä 1992), suomentaja Mika Tiitinen, toimittaja Ari Hakahuhta, kirjailijat Päivi Alasalmi, Inkeri Kilpinen ja Timo Pusa sekä elokuvakäsikirjoittaja Juha Lehtovuori.

3.

Opetussuunnitelma minulla oli aluksi hyvin väljä: syksyllä kirjoitamme ja luemme runoja, keväällä suorasanaista kerrontaa. Toisena ja kolmantena vuonna opetussuunnitelmat tarkentuivat niin, että viimeisenä vuotenani olin jakanut lukuvuoden kuuteen kuuden viikon jaksoon, joilla kullakin oli oma teemansa, sisältönsä ja menetelmänsä. Jaksot käsittelivät erilaisia kertomisen keinoja. Kuudes jakso käsitteli ihmisen viettielämää, seksuaalisuutta ja väkivaltaisuutta.

Emme jääneet runojemme kanssa opiston seinien sisälle, vaan järjestin opiskelijoille runoesiintymisiä Kokemäen kirjastossa, Köyliössä paikallisen pankin kerhotilassa, Harjavallan kirjastossa, Tampereen pääkirjastossa, Porin pääkirjastossa, Turun ensimmäisillä kirjamessuilla ja Helsingissä Kirjailijatalo Villa Kivessä, johon vei opiskelijat tutustumiskäynnille. Keksimäni Runebergin Runorastin markkinoimiseksi tein lehdistötiedotteen ja panin sen jakeluun Suomen tietotoimiston kautta. Järjestin opistolla tiedotustilaisuuden, johon tuli peräti kolme toimittajaa, STT:N, Lallin ja paikallislehden, olisiko ollut Kokemäen Sanomat.

STT:n uutinen levisi laajalle. Opiskelijat kertoivat, että mummo jossain päin Suomea oli lukenut lehdestä tapahtumastamme (STT - Helsingin Sanomat 26.1.1991):

"Runouden katulähetystä Kokemäellä 

Runebergin päivänä viedään runoutta Kokemäen kaduille, kun Dante-akatemia järjestää Runebergin runorasti -tapahtuman. Akatemian oppilaat lausuvat runojaan työmaaruokalassa, huoltoaseman kahviossa, tavaratalossa, kirjakaupassa ja kirjastossa.”

Ensimmäisen lukuvuoden jälkeen tein opetusvelvollisuuden lisäksi työnkuvaan kuulunutta niin sanottua muuta työtä kirjoittamalla artikkeleja Dante-akatemian opettajana. Helsingin Sanomien mielipidekirjoitus, jossa vaadin keskioluen vapaata nauttimista julkisilla paikoilla, toi ainakin yhden opiskelijan Porista (20.7.1991):

"Ja kohta koittaa keskioluen ystäville parempi huominen, suloinen suvi, josta ei tule puuttumaan huurteista. Kissalan poika puhalluttaa Arskaa Karhupuistossa, mittarin neula heilahtaa alle 1,5 promillen - ja sinitakki vie käden lippaan ja kehottaa kohteliaasti jatkamaan keppanan kippaamista. Se on sivistyselämää se!

Timo Montonen
Dante-Akatemia, Kokemäki."

Dante-akatemiassa opetettiin runon ja proosan lisäksi journalistista kirjoittamisista, jota vuodesta 1988 vuoteen 1992 opetti toimittaja Aimo Ruusunen. Sen jälkeen opetuksesta vastasi sanomalehti Lallin toimitussihteeri Juha Kosonen. Lallin toimitus sijaitsi Kokemäellä. Ruusunen osallistui julkisuudessa käytyyn keskusteluun kansanopistojen viestintä- ja tiedotusalan koulutuksesta (Helsingin Sanomat 6.9.1991):

"Linjat ovat eritasoisia ja jotkut varsin monipuolisia, niin kuin kansanopistojen yleissivistävään luonteeseen kuuluukin. Omassa opistossamme on luovaan kirjoittamiseen ja kirjallisuuteen yhdistetty tiedottamisen opiskelua. On hyvä, että koulutuksessa on vielä vaihtoehtoja."

Aimo Ruusunen
Dante-akatemia Räisälän kansanopisto Kokemäki

Toisen vuoden opiskelijani eivät olleet innokkaita runon esittäjiä. He järjestivät poikkitaiteellisia ravintolabileitä, kuten CokeMcParty, joihin kutsuttiin paikallisia bändejä soittamaan. Hain ja sain Kokemäen kulttuurilautakunnalta avustusta esiintyjäpalkkioihin. Kerran heijastimme diashown ravintilan ikkunasta talon seinään kadun toisella puolella.

Kolmantena vuotenani kunkin kuuden jakson päätteeksi teimme lehden, kurssijulkaisun, A5-kokoisen lehden jonka nimi oli Slice.  Slicepizzat olivat silloin herkkusuiden huulilla. Kevään kirjoittajakurssi teki the Muna -lehteä. Opiskelijat toimittivat myös ikään kuin lopputyökseen Nälkä -nimisen lehden teknisenä apuna Juha Kosonen  Lallista. Aiempinakin vuosina olimme tehneet omia lehtiä, mutta emme niin säännöllisesti ja usein. Yhden tällaisen lehden nimi oli Menestysrehut, toisen DA!

4.

Kolme vuotta Räisälän kansanopiston opettajana oli paitsi opettamista myös oppimista. Opin paljon sellaista, mitä yliopisto ei ollut voinut opettaa. Eri-ikäisten harrastajakirjoittajien kohtaamista. Kiinnostavien oppituntien pitämistä. Toimivien harjoitustehtävien keksimistä. Luovaan toimintaan innostamista. Työn ohessa suoritin kasvatustieteen approbaturin. Muutoin työ oli paljon kantapään kautta oppimista. Kolmen vuoden ajanjakso oli valtavan antoisa vaihe elämässäni.

”Kirjoittajakouluttajana sekä kirjoittajakesälukio että Dante-akatemia merkitsivät minulle tietysti erinomaista kasvualustaa”, Kari Levola muistelee. ”Siellä oli mahdollisuus kokeilla erilaisia kirjoitusharjoituksia, ja aikaa antaa kirjoittajille palautetta. Kirjailijanakin se merkitsi paljon. Varsinkin kesäisin, kun opisto oli tyhjä, se oli ihanteellinen paikka työskennellä. Esimerkiksi yhtenä kesänä me kirjoitimme siellä Sami Parkkisen kanssa televisiosarjan Veljeskunta, toisena kesänä ja koko sen opintovuoden minä kirjoitin näytelmää Laps Suomen. Reissasin väliä Dante - Tampereen työväenteatteri.”

Olemme Levolan kanssa kumpikin käyttäneet opettajankokemustamme Dante-akatemiassa virikkeenä ja lähtökohtana kirjallisessa tuotannossamme, Levola esimerkiksi nuortenkirjassaan Blankko. Mä kirjoitan sulle (1989) ja minä romaanissa Sadie Q (2011). Romaaninsa Banaaninlastaajan poika Levola kertoo ottaneensa henkilöille nimet sen vuotisista Dante-opiskelijoista. Levolan runokokoelmissa on Peipohjan maisemia niin kuin omassanikin, keskeisiltä osiltaan opiston maisemiin sijoittuvassa tankarunokokoelmassa Tuuli tulee kaukaa (2015).

Mitä kansanopiston opiskelijoistamme on tullut? Ainakin joistakin tuli toimittajia ja kirjastovirkailijoita. Tuli Dante-akatemiasta kirjoja julkaisseitakin. Levola mainitsee Taina Teerialhon, Anna-Maija Elosen ja Janne Nevalan. Viimeisen vuoteni opiskelijoista Petteri Paksuniemi, Marko Leino ja Max Ryynänen ovat ansioituneet kirjailijoina. Tohtoriksi väitellyt Tom Linkinen on julkaissut tieteellisiä artikkeleita. Hän muistutti jälkeenpäin, mitä olin antanut opiskelijoille elämän evääksi: ”Olkaa rohkeita!”

TIMO MONTONEN

Pekka Arppe: Hiekkaa silmille

 

Helsinkiläinen Pekka Arppe (s. 1950) on julkaissut kolmannen kaunokirjallisen teoksensa, kaksiosaisen romaanin Hiekkaa silmille (Stresa 2022), joka on varsinainen suurtyö ja hänen pääteoksensa. Hän on aiemmin julkaissut romaanin Timanttinapsut (Stresa 2018) ja novellikokoelman Hajonnan sisällä (Stresa 2019).

Romaani on ollut tekeillä vuodesta 2008 ja se on kokenut monia vaiheita muokkautuessaan nykyiseen, lopulliseen asuunsa. Arppe on vuosien varrella opiskellut kirjoittamista Helsingin yliopistossa ja Kriittisessä korkeakoulussa usean kirjailijan johdolla. Arppe kertoo Rakennuslehden (15.12.2022) haastattelussa kirjoittaneensa romaanista 5-6 eri versiota. Lopulta hän päätyi kirjoittamaan ensimmäisessä persoonassa ja preesenssissä. Se toimii. ”Tällä ratkaisulla päästän lukijan iholle ja tapahtumien pyörteisiin.”

Hullun Koiran maassa

Hiekkaa silmille on hyvä lukuromaani. Se imee lukijan matkaansa, ahmimaan lähes 800 sivun tarinaa, houkuttelee paneutumaan yhä syvemmin Libyan ”Hullun Koiran” Muammar Gaddafin maailmaan, Vihreän kirjan oppien syövyttämään maahan, islamin lain mukaiseen yhteiskuntaan ja 1980-luvulla suomalaisvoimin toteutettuihin rakennusalan vientiprojekteihin, erityisesti satamarakentamiseen.

Kirja vie miljööseen, jota luonnehtivat tuhannen kilometrin ja kymmenen tunnin ajomatkat nelivetoisella Jeepillä läpi silmänkantamattomien hiekka-aavikoiden, ränsistyvä infrastruktuuri, toimimaton kunnallistekniikka, roskakasat, autonraadot, likainen vesi, torakat ja ulkomaisten rakennustyömaiden aidoilla eristetyt leirit ja parakit, työkaluja varastelevat siirtotyöläiset ja ulkomailta tuotuja sementtisäkkejä aidanraosta varastelevat kaupunkilaiset, joille ei riitä Libyassa valmistettua sementtiä.

Romaani törmäyttää lukijan sosiaaliseen todellisuuteen, jolle antaa leimansa korruptoitunut hallinto, välistävetojen rutiininomainen käytäntö, näytösluonteiset hirttäjäiset, omankäden oikeus auto-onnettomuuden jälkipuinnissa, kyläläisten kollektiivinen väkivalta viatonta syypääksi leimattua länsimaalaista kohtaan, poliisivankilan karu ja kylmä selli vain Koraani päänalusena sekä kitkerä kahvi ja ällöttävän makea tee, vesimelonilohkot ja keltaisia matoja kuhisevat appelsiinit.

Kirjan liukkaasti luettavilta sivuilta avautuu kulttuuri, jossa mies omistaa naisen ja lapset ja käy kauppaa teini-ikäisillä tyttärillään, kulttuuri, jossa edes ulkomaista naispuolista suuren rakennusliikkeen toimitusjohtajaa ei oteta mukaan neuvotteluun viranomaisten kanssa vaan naisen poistuttua miehet sopivat asiat keskenään, kulttuuri, jossa omat naiset pakotetaan peittämään itsensä mutta jossa länsimaista paljastavammin pukeutunutta naista kuolataan avoimesti, häiritään uimarannalla ja jopa tunkeudutaan asetakissa kotiin raiskaus mielessä.

Autofiktiota faktapohjalta

Ja – tullaksemme kirjan päähenkilöön, nuoreen rakennusinsinööriin – kirjailijan omiin kokemuksiin perustuva autofiktiivinen romaani näyttää jännittävien vaiheiden kautta, kuinka Kallion kasvatti kurjissakin olosuhteissa selviää sisulla, sitkeydellä ja peräänantamattomuudella sekä oikeaan aikaan sujautetulla savukeaskilla tai setelinipulla, suullisilla sopimuksilla joista ei kerrota kenellekään, päin näköä valehtelulla, suoraan sanomisella stadin slangilla ja kertomalla tarjouslaskelmissa arvioidut kulut piin arvolla.

Arppe pystyy luomaan uskottavan fiktion maailman. ”Kuinka kaunokirjallinen tuote tämä on, sitä en osaa itse arvioida. Tein kuitenkin parhaani, jotta se ei maistuisi kuivalta tapahtumien selittelyiltä, vaan olisi aitoa kertomakirjallisuutta”, Arppe kertoo minulle sähköpostiviestissään.  Niin selvästi tämä on kaunokirjallisuutta, sanoo hän itse mitä tahansa, että turhaa on spekulointi onko tämä fiktiota vai faktaa. Fiktiota teos on, vaikkakin todelliseen maailmaan ja todellisiin tapahtumiin perustuvaa, niin kuin kaunokirjallisuus parhaimmillaan usein on.

Kielioppia vai tyylioppia?

Lukiessa aluksi kyllä tökkii omavaltainen kielioppi. Arppe jättää usein hänen-sanan pois tyyliin: Miehensä tuli sanomaan. Tämä johtaa tosinaan vääriin viittaussuhteisiin tämän tyyppisissä tapauksissa: Isänsä maksoi matkansa. vrt. Hänen isänsä maksoi hänen matkansa.

Toinen kielellinen erikoisuus on että-konjunktion pois jättäminen sivulauseen alusta, jolloin tuloksena on toisinaan kahden päälauseen kömpelö yhdistäminen pilkulla, toisinaan taas outo sivulause, kun sivulauseen alussa on kaksi konjunktiota. esimerkiksi ”että jos”, joista vain jälkimmäinen on jäänyt paikalleen. Kun kyseessä on puheen epäsuora esitys, on tuloksena johtolause ja repliikki pilkulla erotettuina tyyliin: Hän sanoi, menen ulos.

Muutakin pientä kielellistä korjaamista kirjaan on jäänyt.

Mutta kun lukeminen pääsee vauhtiin, romaanin tapahtumat nousevat etualalle ja vievät mennessään kielen jäädessä vähemmälle huomiolle. Romaanin toista osaa lukiessa lukeminen rauhoittuu edelleen, kun vastaan ei tule enää uudenlaisia "tyyppivikoja". Toistuviin kielen omavaltaisuuksiin suorastaan vähitellen tottuu, koska oikolukuohjelma omassa päässä toimii. Silmä ja mieli tulkitsevat anomaliat parhain päin, siten kuin ajatuksen on tarkoitus olla, siten mitä lause faktisesti tekstiyhteys huomioon ottaen merkitsee, eikä niin kuin riveille on painettu, kuten Piru Raamattua lukisi.

Tämän tulkinnallisen silmänkääntötempun voi nähdä analogiana yhden romaanissa toistuvasti esiin tuodun seikan kanssa: sopimuspapereihin kirjataan Libyassa lauseke, että tulkintaerimielisyyksien ilmaantuessa arabiankielinen versio on ensisijainen englanninkieliseen versioon nähden. Suomalaiset tuskailevat, että libyalaiset saattavat aina tulkita sopimusten pykälät itselleen mieluisimmalla tavalla.

Arppe myöntää asiaa tiedustellessani, että osa hänen ”virheistään” on tahallisia, etenkin usein esiintyneiden hän-sanojen ja että-konjunktioiden poisjättö Niiden suuri määrä on ärsyttänyt häntä. Satoja sivuja lukiessa toistuviin virheisiin totta tosiaan turtuu ja niitä alkaa jo pitää henkilökertojan, toimeliaan insinöörimiehen, tyylioppina, hänen henkilökuvaansa kuuluvina, hänen persoonallisena kielenkäyttönään. Tahallisesti tehtynä ja toistuvasti esiintyessään nämä kielen poikkeamat eivät enää ole yksittäisiä virheitä vaan osa kirjailijan omaa tyylioppia, jos asian tulkitsee kirjailijalle mieluisimmalla tavalla.

Pekka Arppe tuskin itse kaipaa tällaista teoretisointia. ”Mitään kaunokirjallisia tuotteita kirjani eivät varmasti ole, enkä ole edes yrittänyt kirjoittaa kovin lennokasta tai kryptistä tekstiä, päinvastoin kirjoittaa selkeää kertomakirjallisuuden genreen kuuluvaa”, hän kirjoittaa sähköpostissa, kun keskustelemme kirjasta.

TIMO MONTONEN

Kirjan julkaiseminen on realistinen suunnitelma

Kirjoittajakursseillani on noin seitsemänkymmentä opiskelijaa, joista monet kirjoittavat omaehtoisesti laajempaa tekstikokonaisuutta kuin kurssin yksittäiset harjoitustyöt. Tekeillä on kertomuskokoelma, aforismikokoelma, muistelmateos tai romaanikäsikirjoitus.

Kirjan kirjoittaminen voi tuntua suurelta haasteelta. Sitä se onkin. Mutta olen kertonut opiskelijoilleni, että kirjan kirjoittaminen on ihan realistinen suunnitelma.

Itse kirjoitin ensimmäisen romaanikäsikirjoitukseni ”Mieletöntä” 15–16-vuotiaana lyijykynällä A4-ruutuvihkoihin, joista konekirjoitustaitoinen isoveljeni kirjoitti käsikirjoituksen puhtaaksi ohuen ohuille paperiliuskoille vanhalla mekaanisella kirjoituskoneella, josta puuttui N-näppäin. Vein käsikirjoituksen ruskeassa kirjekuoressa omakätisesti Tammeen, joka puolen vuoden kuluttua palautti sen luottamuksesta kiittäen ja valitellen, ettei voinut sisällyttää teostani kustannusohjelmaansa. En lannistunut. Elin nuoruuttani. Hankin kokemuksia. Erosin lukiosta, tein töitä ja kirjoitin toisen käsikirjoituksen, ”Liian kauniit silmät”, mutta sitä en tarjonnut kustannettavaksi. Palasin lukioon, kirjoitin ylioppilaaksi, kirjoitin kolmannen käsikirjoituksen (”Viides Persoona”), kirjoitin yksittäisiä kertomuksia, joita keräsin kokoelmaksi. Lopulta vähän kaikkea kirjoittamaani yhdistellen ja uutta kirjoittaen syntyi esikoisromaanini. Kirjoitin käsikirjoituksen useita kertoja Brother-matkakirjoituskoneella, tein kynällä korjauksia, kirjoitin marginaaleihin ja rivien väleihin, leikkasin saksilla liuskat palasiksi, jotka järjestelin uudelleen, ja kirjoitin kaiken taas kirjoituskoneella läpi. ”Sinisilmä eli Oidipuksen harharetket eli seksiä ja väkivaltaa” ilmestyi vuonna 1984 Gaudeamuksen kustantamana pari vuotta Helsingin yliopistossa opiskeltuani. Gaudeamus on Helsingin  yliopiston ylioppilaskunnan omistama kustantamo.

Noin kymmenen vuotta meni nuorelta ihmiseltä ensimmäisestä yritelmästä julkaisupäätökseen. Vanhempana ja kypsempänä aloittavalta nykytekniikalla kaikki tapahtuu arvatenkin nopeammin.

Sitä en kertonut opiskelijoilleni, että toisen kirjan valmistumiseen meni kaksikymmentä vuotta, kun suljin omakustantamisen pois keinovalikoimastani. Kirjoitin vuosien varrella useita käsikirjoituksia, ajankohtaisromaaneja  ja lastenromaaneja, mutta paljon piti elää, jotta aikuiset sanat löysivät paikkansa. "Kaksitoista aamua - Kahdenkymmenen vuoden yö", romaani ja pitkä essee kirjoittamisesta ja kirjoittajakoulutuksesta, ilmestyi vuonna 2004 (Palmenia-kustannus). Palmenia-kustannuksen omisti Helsingin yliopiston Koulutus- ja kehittämiskeskus Palmenia, jossa työskentelin suunnittelijana. 

Kahta ensimmäistä kirjaani yhdistää se, että akateeminen tietokirjakustantamo julkaisi poikkeuksellisesti kaunokirjallisuutta. Ja se, että minulla oli joku sidos kustantamon taustaorganisaatioon. Ilman sidoksia en olisi ollut oikeaan aikaan tarjoamassa  käsikirjoitusta oikealle henkilölle.

Seuraavat kirjani olivat tietokirjoja. Niitä alkoi ilmestyä tiheään tahtiin: "Kirjoittajan kirja" (BTJ 2007), "Verkko-opiskelijan opas" (Gaudeamus 2008), "Kirjoita tarinasi" (Otava 2008), "Kirjoittajan kirjan" 2. laitos (Avain 2010),  "Minulla on Parkinson ja olen ylpeä siitä "(Parkinsonliitto 2014).

Kaunokirjallisuuden pariin  palasin laajassa romaanissa "Sadie Q" (BoD 2011), jota pidän pääteoksenani. Romaani kertoo kirjoittamisesta, kirjoittamisen opettamisesta ja kirjoittamisen opiskellusta, siitä työmaasta, jonka parissa olen aikuisen elämäni viettänyt. Kirja aloitti yhteistyöni BoD - Books on Demand -yrityksen kanssa. Sittemmin olen julkaissut reilussa kymmenessä vuodessa yli kaksikymmentä  BoD-nimekettä, sekä kaunokirjallisuutta että tietokirjallisuutta, mukana uusintapainoksia loppuunmyydystä varhaistuotannosta sekä yksittäisiä teoksia kokoavia täydennettyjä laajempia teoksia, viimeisimpänä tankarunokokoelmani "Tuuli tulee kaukaa" 3., täydennetty laitos.

Brother-matkakirjoituskone on minulla yhä muistoesineenä ja lyijykynällä kirjoitan päivittäin muistiinpanoja.

Hyvin selitetty on hitaasti kerrottu

Luin keväällä  Satu Rämön reippaan ja viehättävän kirjan Talo maailman reunalla (WSOY 2021), joka sijoittuu Islantiin. Nyt kokenut tietokirjailija on julkaissut samoihin maisemiin sijoittuvan jännitysromaanin Hildur (WSOY 2022), joka aloittaa rikospoliisi Hildurista kertovan sarjan. Hildurin lukeminen on jossain määrin huvittavaa, sillä Rämön luoma kertojanääni on hyvin tiedotushenkinen. Islantilaisia käsitteitä suomennetaan. Paikallisia tapoja selitetään. Osa selityksistä on tuttuja Talo maailman reunalla -kirjasta. On kuin se olisi romaanin taustateos tai selitysosa. Jossain määrin runsas selittäminen häiritsee ja haittaa lukemista, hidastaa tarinan etenemistä. Ehkä sarjan seuraavissa osissa selvitään vähemmillä selityksillä, kun voidaan luottaa, että lukija on jo aiemmat Hildurinsa lukenut. Joka tapauksessa Hildur on kiinnostava avaus kiehtovissa maisemassa!