Pekka Arppe: Hiekkaa silmille

 

Helsinkiläinen Pekka Arppe (s. 1950) on julkaissut kolmannen kaunokirjallisen teoksensa, kaksiosaisen romaanin Hiekkaa silmille (Stresa 2022), joka on varsinainen suurtyö ja hänen pääteoksensa. Hän on aiemmin julkaissut romaanin Timanttinapsut (Stresa 2018) ja novellikokoelman Hajonnan sisällä (Stresa 2019).

Romaani on ollut tekeillä vuodesta 2008 ja se on kokenut monia vaiheita muokkautuessaan nykyiseen, lopulliseen asuunsa. Arppe on vuosien varrella opiskellut kirjoittamista Helsingin yliopistossa ja Kriittisessä korkeakoulussa usean kirjailijan johdolla. Arppe kertoo Rakennuslehden (15.12.2022) haastattelussa kirjoittaneensa romaanista 5-6 eri versiota. Lopulta hän päätyi kirjoittamaan ensimmäisessä persoonassa ja preesenssissä. Se toimii. ”Tällä ratkaisulla päästän lukijan iholle ja tapahtumien pyörteisiin.”

Hullun Koiran maassa

Hiekkaa silmille on hyvä lukuromaani. Se imee lukijan matkaansa, ahmimaan lähes 800 sivun tarinaa, houkuttelee paneutumaan yhä syvemmin Libyan ”Hullun Koiran” Muammar Gaddafin maailmaan, Vihreän kirjan oppien syövyttämään maahan, islamin lain mukaiseen yhteiskuntaan ja 1980-luvulla suomalaisvoimin toteutettuihin rakennusalan vientiprojekteihin, erityisesti satamarakentamiseen.

Kirja vie miljööseen, jota luonnehtivat tuhannen kilometrin ja kymmenen tunnin ajomatkat nelivetoisella Jeepillä läpi silmänkantamattomien hiekka-aavikoiden, ränsistyvä infrastruktuuri, toimimaton kunnallistekniikka, roskakasat, autonraadot, likainen vesi, torakat ja ulkomaisten rakennustyömaiden aidoilla eristetyt leirit ja parakit, työkaluja varastelevat siirtotyöläiset ja ulkomailta tuotuja sementtisäkkejä aidanraosta varastelevat kaupunkilaiset, joille ei riitä Libyassa valmistettua sementtiä.

Romaani törmäyttää lukijan sosiaaliseen todellisuuteen, jolle antaa leimansa korruptoitunut hallinto, välistävetojen rutiininomainen käytäntö, näytösluonteiset hirttäjäiset, omankäden oikeus auto-onnettomuuden jälkipuinnissa, kyläläisten kollektiivinen väkivalta viatonta syypääksi leimattua länsimaalaista kohtaan, poliisivankilan karu ja kylmä selli vain Koraani päänalusena sekä kitkerä kahvi ja ällöttävän makea tee, vesimelonilohkot ja keltaisia matoja kuhisevat appelsiinit.

Kirjan liukkaasti luettavilta sivuilta avautuu kulttuuri, jossa mies omistaa naisen ja lapset ja käy kauppaa teini-ikäisillä tyttärillään, kulttuuri, jossa edes ulkomaista naispuolista suuren rakennusliikkeen toimitusjohtajaa ei oteta mukaan neuvotteluun viranomaisten kanssa vaan naisen poistuttua miehet sopivat asiat keskenään, kulttuuri, jossa omat naiset pakotetaan peittämään itsensä mutta jossa länsimaista paljastavammin pukeutunutta naista kuolataan avoimesti, häiritään uimarannalla ja jopa tunkeudutaan asetakissa kotiin raiskaus mielessä.

Autofiktiota faktapohjalta

Ja – tullaksemme kirjan päähenkilöön, nuoreen rakennusinsinööriin – kirjailijan omiin kokemuksiin perustuva autofiktiivinen romaani näyttää jännittävien vaiheiden kautta, kuinka Kallion kasvatti kurjissakin olosuhteissa selviää sisulla, sitkeydellä ja peräänantamattomuudella sekä oikeaan aikaan sujautetulla savukeaskilla tai setelinipulla, suullisilla sopimuksilla joista ei kerrota kenellekään, päin näköä valehtelulla, suoraan sanomisella stadin slangilla ja kertomalla tarjouslaskelmissa arvioidut kulut piin arvolla.

Arppe pystyy luomaan uskottavan fiktion maailman. ”Kuinka kaunokirjallinen tuote tämä on, sitä en osaa itse arvioida. Tein kuitenkin parhaani, jotta se ei maistuisi kuivalta tapahtumien selittelyiltä, vaan olisi aitoa kertomakirjallisuutta”, Arppe kertoo minulle sähköpostiviestissään.  Niin selvästi tämä on kaunokirjallisuutta, sanoo hän itse mitä tahansa, että turhaa on spekulointi onko tämä fiktiota vai faktaa. Fiktiota teos on, vaikkakin todelliseen maailmaan ja todellisiin tapahtumiin perustuvaa, niin kuin kaunokirjallisuus parhaimmillaan usein on.

Kielioppia vai tyylioppia?

Lukiessa aluksi kyllä tökkii omavaltainen kielioppi. Arppe jättää usein hänen-sanan pois tyyliin: Miehensä tuli sanomaan. Tämä johtaa tosinaan vääriin viittaussuhteisiin tämän tyyppisissä tapauksissa: Isänsä maksoi matkansa. vrt. Hänen isänsä maksoi hänen matkansa.

Toinen kielellinen erikoisuus on että-konjunktion pois jättäminen sivulauseen alusta, jolloin tuloksena on toisinaan kahden päälauseen kömpelö yhdistäminen pilkulla, toisinaan taas outo sivulause, kun sivulauseen alussa on kaksi konjunktiota. esimerkiksi ”että jos”, joista vain jälkimmäinen on jäänyt paikalleen. Kun kyseessä on puheen epäsuora esitys, on tuloksena johtolause ja repliikki pilkulla erotettuina tyyliin: Hän sanoi, menen ulos.

Muutakin pientä kielellistä korjaamista kirjaan on jäänyt.

Mutta kun lukeminen pääsee vauhtiin, romaanin tapahtumat nousevat etualalle ja vievät mennessään kielen jäädessä vähemmälle huomiolle. Romaanin toista osaa lukiessa lukeminen rauhoittuu edelleen, kun vastaan ei tule enää uudenlaisia "tyyppivikoja". Toistuviin kielen omavaltaisuuksiin suorastaan vähitellen tottuu, koska oikolukuohjelma omassa päässä toimii. Silmä ja mieli tulkitsevat anomaliat parhain päin, siten kuin ajatuksen on tarkoitus olla, siten mitä lause faktisesti tekstiyhteys huomioon ottaen merkitsee, eikä niin kuin riveille on painettu, kuten Piru Raamattua lukisi.

Tämän tulkinnallisen silmänkääntötempun voi nähdä analogiana yhden romaanissa toistuvasti esiin tuodun seikan kanssa: sopimuspapereihin kirjataan Libyassa lauseke, että tulkintaerimielisyyksien ilmaantuessa arabiankielinen versio on ensisijainen englanninkieliseen versioon nähden. Suomalaiset tuskailevat, että libyalaiset saattavat aina tulkita sopimusten pykälät itselleen mieluisimmalla tavalla.

Arppe myöntää asiaa tiedustellessani, että osa hänen ”virheistään” on tahallisia, etenkin usein esiintyneiden hän-sanojen ja että-konjunktioiden poisjättö Niiden suuri määrä on ärsyttänyt häntä. Satoja sivuja lukiessa toistuviin virheisiin totta tosiaan turtuu ja niitä alkaa jo pitää henkilökertojan, toimeliaan insinöörimiehen, tyylioppina, hänen henkilökuvaansa kuuluvina, hänen persoonallisena kielenkäyttönään. Tahallisesti tehtynä ja toistuvasti esiintyessään nämä kielen poikkeamat eivät enää ole yksittäisiä virheitä vaan osa kirjailijan omaa tyylioppia, jos asian tulkitsee kirjailijalle mieluisimmalla tavalla.

Pekka Arppe tuskin itse kaipaa tällaista teoretisointia. ”Mitään kaunokirjallisia tuotteita kirjani eivät varmasti ole, enkä ole edes yrittänyt kirjoittaa kovin lennokasta tai kryptistä tekstiä, päinvastoin kirjoittaa selkeää kertomakirjallisuuden genreen kuuluvaa”, hän kirjoittaa sähköpostissa, kun keskustelemme kirjasta.

TIMO MONTONEN