Aiheita

Parkinsonliiton uudet sivut ja blogi

- onnistuuko vuorovaikutus, keskustelu, kommentointi sivuilla ja blogissa vai onko se tehtävä Facessa

https://www.parkinson.fi/ajankohtaista/blogi/asiantuntijuus-nakyvaksi-vuorovaikutus-elavaksi

Etäopetus ja verkkokurssit

- eivät ole synonyymeja

Facebookin merkityksen uudelleenarviointi

- on tapahtumassa siirtymä empatiasta, myötäelämisestä, ylenkatseeseen ja huomiotta jättämiseen

Kääntääkö lyriikka toisenkin posken?

- mikä ajatus tässä on?

Julkaisemattomien kirjojen kirjasto -- Timo Montosen uusi romaani

Sen kasvoilla käväisi nolouden varjo, ruumis jännittyi kuin se olisi suurenkin uhan kohteena, vaikka hän oli vain antanut samalla mitalla takaisin. Sillä oli puukko kädessä. Se vilkaisi hännystelijöitään, jotka tuijottivat sitä odottavasti kuka suu auki, kuka silmät selällään. Hän näki terän välähtävän auringossa, ja heti perään tunsi metallin kurkullaan.
Oli työlästä hengittää. Piti varoa liikkumasta, ettei itse nirhaisisi haavaa aataminomenaan. Pikkukakarat elämöivät ympärillä, odottivat puukkomiehen ratkaisevaa liikettä. Mikä natiaisten kuningas se niille oli? "Uskotsä Jumalaan?"

Julkaisemattomien kirjojen kirjasto on yhtäältä autofiktiivinen kuvaus kirjailijan elämästä ja arjesta, pakkomielteistä ja sisäisistä puhujista, hallusinaatioista ja sukupolvien taakoista. Toisaalta se on sukellus kirjailijan mielessä muhiviin eriasteisiin kirjan aihioihin. Se on yritys ymmärtää, mikä on pakottanut kirjailijantielle. Puukko kurkulla? Vai rakkaus, puron solina, vilvoittava virran vesi?

Jos hän vielä kirjoittaisi uuden kirjan, hän kirjoittaisi kirjan kirjoittamisesta. Se olisi hänen koko tuotantonsa täydennysosa, hänen kirjojensa kirja, joka kuvaisi sisällöt, rakenteet ja tyylit sekä selittäisi aiheet, motiivit ja teemat. Se olisi hänen oma ensyklopediansa, kiistaton näyttö sen puolesta, että hänen tuotantoaan tai kirjailijakuvaansa oli turhaa yrittää lähestyä saati selittää käsittein skribenttisyndrooma, tautikirjallisuus, stigma.

 

Timo Montonen
Julkaisemattomien kirjojen kirjasto
Romaani
Pehmeäkantinen
212 sivua
ISBN-13: 9789528021780
Kustantaja: Books on Demand

Jäätävä identiteettivarkaus

Kirjoitin huhtikuussa arvostelun Pekka Arppen romaanista Timanttinapsut (Stresa Kustannus osk, 2018). Luin romaanin uudelleen. Toinen lukukerta oli rikastuttava kokemus, joka johti syvemmälle meneviin pohdintoihin, joista tässä yksi.

Identiteettivarkaus näinä aikoina tuo mieleen virtuaalirikollisuuden, digitaalisen henkilötietojen anastamisen ja tietoverkoissa vääriin käsiin joutuneiden tunnistuskeinojen käyttämisen – siis jokseenkin abstraktin, näkymättömän, ei-fyysisen toisena esiintymisen.

Timanttinapsuissa Pekka Arppe tekee kaunokirjallisuuden keinoin identiteettivarkauden paitsi näkyväksi myös jäätävän tuntuvaksi. Romaanin päähenkilö, rikoksen poluilla rämpivä Eki, löytää identtisen kaksoisveljensä Eeron kuolleena, viinaan ja lääkkeiden yliannostukseen itsensä tappaneena. Sen sijaan että soittaisi hätänumeroon Eki alkaa pohtia tilanteen avaamia mahdollisuuksia. Eki sulloo veljensä kalmon pakastearkkuun ja tekeytyy pyörätuolia käyttäväksi Eeroksi.

Eerona Eki tavallaan jatkaa veljesparin kummankin osapuolen elämää. Hän asioi Eerona, mikäli se on välttämätöntä veljen elossa olon illuusion pitkittämiseksi, mutta pyörätuolin suomasta hämäävästä suojasta myös jatkaa rikollista uraansa, piiloutuu velkojiltaan ja varastaa vanhuksilta.

Ekin makaaberi toiminta saa Eeron hyväksynnän, sillä jääkaapin oveen jättämässään viestissä Eero antaa kaiken tukensa Ekin päätöksille – ”Mitä ikinä ne on.” (s. 134).

Ehkä Eeroa olisi huvittanut, jos olisi tiennyt, mitä kaikkea Eki keksiikään päättää.

Huovisen satiiri tänään?

Mistä 10 vuotta sitten kuollut Veikko Huovinen kirjoittaisi tänään? "Valeuutisten jälkeen muunsukupuolinen lähti iltakävelylle hiilinieluun."

Tuo tuli mieleen, kun luin uutta Kirjailija-lehteä.

Kirjallisuuden uudet torjunnat ja ylämummot

1. Kaikki kirjailijat ovat tasa-arvoisia, mutta jotkut kirjailijat ovat lähempänä maalivahtia kuin jotkut toiset.
2. On elettävä sellainen elämä, että maalivahti lukee.
3. Parempi kirja maalivahdilla kuin kymmenen kirjaston hyllyllä.
4. Hyvä maalivahti on parempi kuin huono kirja-agentti.
5. Kerro kuka maalivahti sinua lukee, minä kerron minkälainen kirjailija olet.
6. Top Ten: Kymmenen maalivahdin eniten lukemaa kirjaa.
7. Väitöstutkimus maalivahdin kirjeenvaihdosta menestyskirjailijoiden kanssa.
8. Maalivahti valitsee kirjallisuuden Finlandia-palkinnon saajan.
9. Maalivahdista kirjallisuuden akateemikko.
10. Maalivahdin muistelmat: Suuri elämä.

Tietokirjasta romaaniksi

Työskentelen edelleen Kirjailijan stigman parissa. Tietoteoksena en ole saanut siihen tarpeeksi eloa. Niinpä olen kokeilemassa kaunokirjallisempaa otetta.

Motto: "Jos kirjoittaisin kirjan, kirjoittaisin kirjan kirjoittamisesta."

Rikollisen hyvä sydän

Pekka Arppe: Timanttinapsut (Romaani, Stresa Kustannus osk., 2018)

Jos romaanin nimen on tarkoitus olla arvoituksellinen, kysymyksiä ja kiinnostusta herättävä, niin Timanttinapsut on sellainen. Jostain arvokkaasta on oltava kyse, timantti paljastaa sen. Entä napsut? Sanasta tulee mieleen kirkas viinaryyppy. Tällä oletuksella mennään metsään rytisten. On tartuttava kirjaan ja luettava se.

Pekka Arppe (s. 1950) saa olla ylpeä Timanttinapsut-romaanistaan, jonka on kustantanut parin vuoden ikäinen pienkustantamo Stresa. Osuuskuntana toimivan kustantamon ohjelmassa on tällä hetkellä yhdeksän kirjaa. Kustantamon nettisivuilla mainitaan hovisparraajaksi kirjailija Mari Mörö.

Arppe on Helsingin Kallion kasvatteja. Elämäntyönsä hän on tehnyt insinöörinä rakentamalla siltoja ja satamia. Kypsällä iällä tämä synnynnäinen tarinankertoja on hakeutunut kirjoittamisen oppiin, mikä on kantanut hedelmää lukijoiden iloksi.

Romaani kertoo Ekistä, hyvästä ihmisestä pahanteossa. Juoni ja tarina ovat etualalla.

Timanttinapsuista jää muistiin pyörätuolissa väijyminen pankkiautomaatilla, yölliset murtokeikat, maastokelkkailut ja salakuljetus Lapin retkillä, Tattarisuon peltihallit, Sörkän vankilan tunnelmat, yölliset venereissut ja ruumiin upottaminen, silakkamarkkinat ja paljon muuta.

Tämä on sisältövetoinen kirja, veijariromaani, sukua Arto Paasilinalle, jonka kirjoista muistaa jälkeenpäin tapahtumia, sankaritekoja, yksittäisiä tilanteita – ei niinkään sitä, miten ne on kirjoitettu ja kerrottu.

Pekka Arppe on lähempänä juonitietoista Ilkka Remestä kuin tyylitietoista Olli Jalosta. Remeksellä päähenkilöä kuvaa ja liikuttelee enemmän kertoja ulkoapäin katsoen kun taas Jalosella toimintaa ohjaa henkilön oma tajunta ja mielenliikkeet – tässä karkeasti sanottuna Remeksen ja Jalosen ero sillä tietämyksellä, mikä minulla on yhden Remeksen romaanin ja liki kaikki Jalosen kirjat lukeneena.

Arppe kirjoittaa pääosin luettavaa tekstiä. Muutamissa kohdin ihmettelen, kun johtolause on irrallaan repliikistä. Laittaisin johtolauseen loppuun kaksoispisteen.

Yksikkö ja monikko horjuvat pari kertaa:

”- - ja miehet istuvat taas keittiössä suut täynnä kilopullaa.”

”Eki ja - - isäntä istuskelevat kahvikupit nokkiensa alla - -.”

Mitä mielikuvia syntyy? Kubistisia miehiä, joilla on monta suuta ja monta nokkaa, ja kaikkiin suihinsa he ovat sulloneet pullaa ja kaikkien nokkiensa alla heillä on kahvikuppeja.

Tätä romaania lukisi mielellään – ainakin mielikuvissaan – kesämökillä koivujen alla riippukeinussa tai aitassa tilkkupeiton päällä sängyllä, kun sade ropisee kattoon. Mieleen palautuu kymmenien Maigret-romaanien ihana luku-urakka.

Oma lukuprosessini kesti melkein kolme kuukautta, niin kauan, että alkupäästä tapahtumat alkoivat jo unohtua ja kun loppuun pääsi, piti palata alkuun.  Pitkä lukuaika ei ole romaanin syy vaan se johtuu omista ajankäytön ratkaisuistani.

Lopuksi esimerkki siitä, kuinka luemme romaanista omaa elämäämme.  Kirjan tapahtumat Sörkän vankilassa saivat minut odottamaan mainintaa vankien työteosta. Olin nimittäin vuoden 1981 siviilipalvelusmiehenä vankilan taloustoimistossa laskuttajana, ja muistot tulvivat lukiessa mieleen. Vankilan työpajoissa tehtiin rekisterikilpiä, liikennemerkkejä, ruumisarkkuja, huonekaluja, kirjapainotöitä. Vankilassa myös käytiin koulua ja opiskeltiin – lukiolaiset olivat kirjoilla samassa aikuislukiossa, josta olin ennen siviilipalvelusta valmistunut ylioppilaaksi. Vangit tekivät ruuat, myös henkilökunnan ruokalaan, joka oli vankilan sisäosissa ja jonne kuljin monen lukitun oven kautta. Jauhelihapihvit olivat miehen nyrkin kokoisia. Kerran keitetyssä makkarassa oli toisessa päässä paksu metalliniitti. Keitettyjen perunoiden joukossa oli iso kivi. Kaikissa ruuissa oli jokin mauste, jota hikoilin kotona niin että vaimoni huomasi sen päivittäin. Lihavat vartijat juttelivat ruokalassa rehvakkaasti vankien pakoyrityksistä. Joku kertoi hakanneensa kiinni jääneen ja uhanneensa, että seuraavalla kerralla tämä on kaksi metriä nurmen alla. Muistin kanttiinin, jota pidettiin kerran kuussa, kuin vanhan ajan siirtomaatavarakaupan, jossa myimme vangeille heidän tiliinsä kahvia, pullapitkoja, kuvallisia postikortteja – ja partakoneenteriä, niitä litteitä, joilla jotkut viiltelivät käsivartensa raidallisiksi tai ruudullisiksi, ja toiset vetivät ranteet auki, ruumisauto oli pihalla tuttu näky. Vankien toverikunnan tiedottaja puhui välillä vangeille keskusradiossa. Puhe hyytyi, kun häntä lyötiin putkella naamaan, hän oli tulossa portaita alas. Metallipuikoista rakennettu kehikko piti monesta kohtaa murtunutta kalloa koossa luutumisen ajan.

Tätä kaikkea Sörkka-triviaa Arppe ei kerro romaanissaan, mutta silti romaani saa muistoni Sörkästä resonoimaan ja näin liittymään osaksi henkilökohtaista lukukokemustani.

Kirjoitan romaanista lisää blogissani elokuussa 2019

Kirjan esittely kustantajan sivulla

Timo Montonen