Kauniista suunnitelmastani huolimatta en perjantaina 7.6. kirjoittanut yhtään Jatko Plussan arviota enkä lausuntoa – kamala SE valvotti minua edellisen yön! Puolesta yöstä alkaen oli pakko istua ja kärsiä vessa-kylppäriyhdistelmässäni korotetulla pytylläni kuin paavi, jonka kerran näimme pynnäämässä näytelmässä Helsingin Senaatintorilla – ystävämme Heidi Fredrikssonin esittäessä paavia. Istumisen jatkuessa oli aikaa ajatella ja muistella kaikenlaista. Korotuksen vuoksi jalat puutuivat verenkierron heiketessä. Onnekseni lisälaitteessani oli käsinojat, jotka olivat monet kerrat estäneet minua putoamasta lattialle yöllä nukahdettuani. Siitäkin on kokemus Oulunkylän asuntoni ajoilta, vuodelta 2013 tai 2014, kun heräsin naamani, nenäni ja otsani iskeytyessä kovaan lattiaan – työterveys-lääkäri totesi seuraavana päivänä kipeää nokkaani ja otsani ruhjetta tutkiessaan, että pöntöltä putoaminen voi aiheuttaa nopean kuoleman.
SE antoi minun nukkua vasta aamuyöllä ja silloinkin vain lyhyitä torkahduksia kerrallaan. Ravasin sängyn ja vessan väliä, jalat tärisivät, voimat käsissä olivat vähissä. Sentään saan kyyhöttää tilavassa ja ilmavassa kylppärissä, siunailin muistellessani pienen pientä vessaamme, jossa juuri ja juuri mahtui kääntymään... Yli kymmenen ruuhkaisen vuoden ajan vessa toimi kotimme ainoana Hotelli Helpotuksena. Pöntön viereen avautui tungettelevasti viereisen kylpyhuoneen ovi, jota ei saanut vessan puolelta lukkoon, mikä häiritsi yksityisiä toimia. Lukitus onnistui kylpyhuoneen puolelta, josta avautui toinen lukittava ovi isän ja äidin makuuhuoneen, ja näin kylpyhuoneen ovien auetessa ulospäin jäi tilaa pyykinpesukoneelle, lavuaarille ja valkoiselle ammeelle, jossa teini-iässä istuessani sain jalkani suoriksi lämpimässä vedessä anatomiasi ja fysiologisia tutkimuksia tehdessäni.
SE rampautti henkisen työn toimintakykyni seuraavaksi päiväksi. En pystynyt lukemaan enkä arvioimaan opiskelijoiden kertomuksia, saati muodostaa näkemystä heistä kirjoittajana... Niin, ainoa helpotushuoneemme palveli kahta aikuista, jotka onneksi nousivat aikaisin ylös työhön ehtiäkseen, aamun pimeinä tunteina, varsinkin jos piti käydä kukkatukussa ja vaikka ei olisi pitänytkään, torille oli ehdittävä aikaisin kasaamaan kojua. Isä ja äiti hoitivat vessa-asiansa ennen kuin me kolme kasvavaa poikaa, murrosiän viettiemme kiusaamaa, hormoniemme herättämien halujemme koettelemaa, heräsimme ja aloitimme joka arkiaamuisen taistelun, jota käytiin elintilasta, Lebensraumista. Taisteltu oli ankara vaikka sen kohde oli kooltaan vaatimaton, noin neliömetrin pläntti 82,5 neliön velkaisen omistusasuntomme lattiapinta-alasta. Mutta läntti sijaitsi asunnon asukkaiden elintoiminnoille äärimmäisen tärkeässä vesiklosetissa. Olimme väsyneitä illalla television ääressä istumisesta niin myöhään kuin ohjelmaa oli riittänyt. Tätä teki koko perhe ja joskus lisänä oli mummo Kansoitimme sohvan ja kaksi, myöhemmin kolme nojatuolia, kun olohuoneeseen ostettiin pyörivä ja selkänojaltaan säädettävä tv-tuoli. Televisiolaatikko näytti toisia ennen kohtaamia maailmoja, kertoi toisista ennen tietämättömistä elämistä. Putkitelevision ruudun mesmeroiva lumovoima vangitsi meidät. Televisioilta päättyi satoja kertoa nähtyyn viimeiseen grafiikkaan, joutsenten lentoon, ja tuttuakin tutumpaan, ruudun imusta luopumisen pakkoa merkitsevään, kuvotusta herättävään tunnusmusiikkiin. Nousimme ylös lämpimästä vuoteesta äreän tokkuraisina, television tuijottamisesta levottomiksi ja liian lyhyiksi jääneiden unien jäljiltä, sängyn jättämistä viime hetkeen pitkitettyämme. Niin olimme taas takaisin kylmän harmaassa 1970-luvun maailmassa ja sen pakkotoimissa, koulun aamunaavauksesta myöhästymistä ennakoivassa kiireessä, muutamiin kiivaisiin kymmenminuuttisiin supistuneessa aikaikkunassa. Rintamalinja liikkui ees taas kahden, kunnallistekniikan suomin, tuomin ja viemin vesi- ja viemäröintipalveluin varustettujen, kosteuseristettyjen, arkkitehdin vitsiksikin sanotun yhteistoimin-nalliseen rinnakkaiseloon alistetun tilan välillä.
SE muistutti ihmisen ruumiillisuudesta ja kuolevaisuudesta... Ajoittain ja vuorotellen meillä asuessaan ja yöpyessään pientä vessaamme käytti luonnollisesti kumpikin mummomme – vieläkin hävettää, kun nyrpistelimme nenäämme hajulle, joka jäi mummon vessakäynnin jälkeen, vaikka hän poltti tulitikkua. Meille aina niin rakas mummo, isän äiti kuihtui loppuaan kohti. Vasta aikuisena olen ymmärtänyt, kuinka vaikeaa hänellä on täytynyt olla. Muistan hänen vaikerruksensa Meilahden sairaalan sängyn pohjalta, jossa hän makasi kutistuneena puolittain kylkiasennossa. ”Mä en halua kuolla.” Hänellä oli syöpä.
.
